1. Korkeimmassa oikeudessa on parhaillaan menossa uuden jäsenen nimitysmenettely, virka vapautui kun oikeusneuvos Gustav Bygglin (67) siirtyi vuoden vaihteessa eläkkeelle. Olen pohdiskellut uuden jäsen valintaa jo 24. tammikuuta blogijutussa numero 82.
2. Jäsenen virkaa haki 12 juristia: Hallavainio Anne-Mari, Karttunen Jussi, Kyllönen Ari, Lamponen Helena, Martikainen Petri, Raitio Juha, Rautio Jaakko, Ojala Timo, Tammi-Salonen Eva, Tapani Jussi, Välimaa Asko ja Wirén Ari.
3. Tuossa joukossa oli minusta muutama varteenotettava ehdokas: Karttunen, Rautio, Ojala, Tammi-Salonen, Tapani ja Välimaa. Asetin blogikirjoituksessa heistä etusijalle kolme, eli Jussi Tapanin, Timo Ojalan ja Asko Välimaan. Veikkaukseni ei ollut kovin huono.
4. KKO päätti täysistunnossaan viime perjantaina 16.2. esittää tasavallan presidentille, että 1.4. 2018 täytettävään jäsenen virkaan nimitetään oikeusministeriön kansliapäällikkö, oikeustieteen lisensiaatti Asko Välimaa.
5. KKO on julkaissut virkaesityksestä seuraavan tiedotteen:
Välimaa (s. 1963) toimii tällä hetkellä oikeusministeriön kansliapäällikkönä. Ennen nykyistä virkaansa hän on toiminut lähes 20 vuoden ajan eri tehtävissä oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla, viimeksi osastopäällikkönä ja sitä ennen lainsäädäntöjohtajana. Välimaa on osallistunut lainvalmisteluun myös Euroopan unionissa ja eräissä kansainvälisissä toimielimissä.
Aikaisemmin Välimaa on toiminut useita vuosia tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin yliopistossa, sekä rikos- ja prosessioikeuden että yksityisoikeuden laitoksella. Hänen toimintansa niin yliopistossa kuin lainvalmistelussakin on painottunut prosessioikeuteen. Lisäksi Välimaa on toiminut lyhyen aikaa myös alioikeustuomarina ja sivutoimisena esittelijänä korkeimmassa oikeudessa sekä uransa alkuvaiheessa lakimiehenä asianajotoimistossa.
Oikeusministeriö tulee esittelemään viran täyttöä koskevan asian valtioneuvoston yleisistunnossa. Päätöksen nimityksestä tekee tasavallan presidentti.
6. Välimaa on siis ansioitunut erityisesti lainvalmisteutehtävissä, joten hänet voidaan lukea KKO:n jäsenistössä ilman epäilyjä ns. lainvalmistelukiintiöön. Muita ryhmiä tai kiintiöitä KKO:n jäsenistössä ovat hovioikeustuomarit, alioikeustuomarit, asianajajat, syyttäjät, KKO:n esittelijät, yliopistotutkijat ja ryhmä muut.
7. Ennen oikeusministeriötä Asko Välimaa toimi useita vuosia tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin yliopistossa, lähinnä rikos- ja prosessioikeuden laitoksella. Välimaan erityisala ja leipälaji on prosessioikeus. Hän valmisteli yliopistolla väitöskirjaa, jonka teemana oli välituomio. "Välimaa välituomiosta" olisikin kuulostanut hienolta. Lainvalmistelu ilmeisesti tempaisi miehen siinä määrin mukanaan, että väitöskirja jäi tekemättä.
8. Välimaa on kuitenkin ollut mukana kirjoittamassa kahta käytännön kannalta merkittävää kirjaa. Niistä toinen on yhdessä Tatu Leppäsen kanssa kirjoitettu oppikirja Muutoksenhaun pääpiirteet (4. uudistettu painos 1998) ja toinen yhdessä Jukka Sipon kanssa kirjoitettu teos Siviiliprosessin muutetut säännökset (2003). Jukka Sippo nimitettiin KKO:n jäseneksi jo vuonna 2008 ja Tatu Leppänen vuonna 2016.
9. Prosessioikeuden harrastajasta tuntuu toki aina kivalta, kun KKOn jäseneksi esitetään prosessualistia. KKO:n jäsenistöstä löytyy monta pätevää prosessualistia: Pekka Koponen, Mika Huovila, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja nyt siis myös Asko Välimaa. Tyrkyllä olisi vielä Jaakko Rautio, joka oli tälläkin kertaa viranhakijoiden joukossa.
10. Prosessioikeus on KKO:n päätöksenteossa itse asiassa varsin merkittävässä asemassa, sillä karkean arvion mukaan jopa noin 40 prosenttia KKO:n ennakkopäätöksinä julkaisemista ratkaisuista koskee prosessioikeutta, eli siviili- tai rikosprosessioikeuden lisäksi insolvenssioikeutta (konkurssi-ja ulosotto-oikeus sekä velkajärjestelyasiat).
11. Lainvalmistelijoilla on vanhastaan ollut ja on edellen KKO:n jäsenistössä varsin vankka edustus; minusta jopa liian suuri. Nykyisin virassa olevista jäsenistä lainvalmistelijoiden kiintiöön voidaan lukea ainakin Marjut Jokela ja Jarmo Littunen, jotka ovat asteikollani ns. "puhtaita lainvalmistelijoita" eli juristeja, jotka ovat tehneet ennen KKO:ta koko uransa oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla. Sangen vankka lainvalmistelukokemus on myös Ilkka Rautiolla, Tuomo Antilalla ja Tatu Leppäsellä. Myös juuri eläköitynyt Gustav Bygglin voidaan lukea lainvalmistelukiintiöön. Nyt tähän joukoon liittyy Asko Välimaa. Entisistä oikeusneuvoksista lähinnä vain lainvalmistelijoita ennen KKO:een siirtymistään ovat toimineet esimerkiksi Per Lindholm, Pauliine Koskelo ja Leif Sevón.
12. Myös Ruotsin korkeimman oikeuden tuomarikunnasta - siellä tuomareita on vain 16, Suomen KKO:ssa peräti 19 - löytyy useita entisiä lainvalmistelijoita. He eroavat kuitenkin suomalaisista kollegoistaan siinä, että lähes kaikki ovat suorittaneet tuomioistuinharjoittelun jälkeen tuomarin virkaan vaadittava erityiskoulutuksen ja saaneet nimityksen asessoriksi, eli pätevyyden hakea vakinaista tuomarin virkaa. Tällainen "tuomarikoulu" puuttuu sen sijaan useimmilta Suomen korkeimman oikeuden jäseniksi nimitetyiltä lainvalmistelijoilta. Tuomioistuinharjoittelu ja varatuomarin arvonimi eivät vielä pätevöitä lakimiestä tuomarin virkaan.
12. Asko Välimaa nimitettiin OM:n kansliapäällikön virkaan vasta kaksi vuotta sitten huhtikuussa 2016. Mikä on saanut korkeapalkkaisen virkamiehen hakemaan oikeusneuvoksen virkaa, jonka palkka ei liene niin korkea kuin kansliapäälikön? Vaikea sanoa, mutta yksi selitys saattaa olla se, että monien lakimiesten mielestä maan ylimmän oikeuden tuomarin tehtävät ovat mielenkiintoisempia kuin jatkuva puurtaminen hallinnon parissa ja hallintoon kuuluva jatkuva puutteellisista resursseista valittaminen.
13. Viime perjantaina blogijuttuun numero 82 tuli anonyymin kommentti, jossa epäillään, että Asko Välimaan pesti KKO:n jäsenenä jäisi lyhytaikaiseksi, koska häntä oltaisiin istuttamassa vuonna 2020 toimintansa aloittavan tuomioistuinviraston pääjohtajaksi tai ylijohtajaksi. Yllättävä väite, joka perustunee osin siihen, että oikeusministeriö on 25. tammikuuta asettanut lakihankkeen huolehtimaan tuomioistuinviraston perustamista edellyttämästä suunnittelusta, valmistelusta ja toimeenpanosta. Lakihankkeen pääpomona voidaan pitää juuri kansliapäällikkö Asko Välimaata, joka on nimetty hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajaksi. Saa nähdä, jatkaako Välimaa tuossa tehtävässä myös 1.4, jälkeen, jolloin hän aloittaa KKO:n jäsenenä.
14. Itse en usko, että Asko Välimaa olisi edes kovin kiinnostunut tumioistuinviraston päällikön virasta tai että hän olisi hakeutunut KKO:n jäseneksi voidaakseen "pompata" tuosta virasta vaivattomasti takaisin hallinnollisiin tehtäviin. Ne, jotka ovat tästä eri meltä, lähtevät ilmeisesti siitä toiveesta, että entisenä kansliapäällikkönä Välimaa huolehtisi, että tuomioistuinvirastoon perustettaviin virkoihin palkattaisiin etupäässä oikeusministeriössä työskenteleviä oikeushallinto-osaston virkamiehiä.
15. Minusta tuomioistuinviraston johtajaksi tulisi valita henkilö - tuomari kylläkin - joka on vapaa ministeriötaustan mahdollisesti mukanaan tuomista rasitteista ja joka olisi aidosti kiinnostunut tuomioistunten hallinnosta ja yleensä tuomioistuinlaitoksen kehittämisestä. Tämä edellyttää, että ylijohtaja tuntee myös käytännössä hyvin sen ympäristön, eli etenkin käräjäoikeudet, hallinto-oikeudet ja hovioikeudet, jonka hallintoa ja toimintaa uuden viraston perustamisella on erityisesti tarkoitus kehittää. En pidä KKO:n tai KHO:n jäsenen rekrytoinytia tuomioistuinviraston johtajaksi hyvänä vaihtoehtona. Tehtävään päteviä ja hallinnon kehittämisestä kiinnostuneita tuomareita löytyisi esimerkiksi parista kolmesta suuresta käräjäoikeudesta.
16. KKO:n presidentti Timo Esko siirtyy kahden vuoden kuluttua eläkkeelle. Hänen seuraajakseen nimitettäneen KKO:n jäsen, toivottavasti. Kun presidentin viranhoitoon kuuluu myös hallintoa, Asko Välimaalla saattaisi lainsäädäntöjohtajana ja ministeriön kansliapäällikkönä hankkimansa hallinnollisen kokemuksen perusteella olla hyvät mahdollisuudet tulla virkaan nimitetyksi. Toki KKO:ssa on pari tai kolme muutakin presidentiksi kelvollista jäsentä. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että eräät nuorimmat KKO:n jäsenet ilmoittavat suorittaneensa "johtamisen erikoisammattitutkinnon"; tällainen merkintä löytyy esimerkiksi Tatu Leppäseltä, Kirsti Uusitalolta ja Lena Engstrandilta. Johtajiksi varta vasten koulutetuilla jäsenillä saattaisi olla mielenkiintoa hakea aikanaan ko. tuomioistuimen päällikön virkaa.
17. Seurataan tilannetta ja katsotaan, miten KKO:n seuraavan presidentin nimitysmenettelyssä tulee aikanaan käymään. Olisi aika metkaa, jos virkaan ilmoittautujien joukossa olisi kaksi prosessualistia eli Tatu Leppänen ja Asko Välimaa, vanhat kaverukset prosessioikeuden laitokselta. Tatu Leppäsellä tuntuu olevan muutenkin kovasti kysyntää. Hänet on nimitetty tämän vuoden alusta tuomarinvalintalautakunnan uudeksi puheenjohtajaksi; aikaisempi puheenjohtaja oikeusneuvos Hannu Rajalahti eläköityi KKO:sta vuoden vaihteessa.
18. Oikeusneuvos Tatu Leppäsellä on myös välimiestehtäviä, mikä käy ilmi KKO:ssa pidettävästä sivutoimirekisteristä. Hän on toiminut Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan nimeämänä välimiehenä "laajassa riita-asikokonaisuudessa", tehtävä on päättynyt toukokuussa 2017. Kyseinen välimieslautakunta on nimennyt parin viime vuoden aikana muitakin oikeusneuvoksia varsin usein ja ilmeisen mielellään välimiehiksi; tällaisia jäseniä ovat esimerkiksi Ari Kantor, Juha Häyhä (kahdesa asiassa) ja Tuomo Antila. Se, että välimiesverkoston lonkerot ulottuvat KKO:n jäsenkuntaan, ei ole sinänsä mitään uutta. Eri asia on, voidaanko tällaista verkostumista pitää maan ylimmän oikeuden uskottavuuden ja luotettavuuden kannalta pelkästään myönteisenä.
19. Ruotsin korkeimman oikeudessa välimiestehtäviä hoitavat oikeusneuvokset ilmoittavat reilusti tuomioistuimen kotisivulla, että he hoitavat sivutoimisesti välimiestehtäviä. Suomen KKO:n jäsenet eivät tätä ole tehneet, vaan haluavat pitää välimiestehtävänsä salassa, vaikka ilmoittavat kyllä muut sivutoimensa tunnollisesti. Miksi moinen salaperäisyys, joka on tietenkin ristiriidassa ylimmältä tuomioistumelta edellytettävän läpinäkyvyyden kanssa? Suomessa ihmiset savat tietää KKO:n jäsenten välimiestehtävistä silloin, kun mediassa julkaistaan kerran vuodessa tietoja heidän verotettavista tuloistaan.
20. Nyt KKO:ssa on jälleen haettavana kaksi uutta jäsenen virkaa, hakuaika niihin pättyy jo tämän viikon torstaina 22. helmikuuta ja molemmat virat täytetään 1.5. alkaen. Oikeusneuvokset Ilkka Rautio ja Soile Poutiainen saavuttavat 68-vuoden eläkeiän. Tämän jälkeen saamme odotella kenties 4-5 vuotta kun näitä virkoja seuraavan kerran tulee haettavaksi. Ei siis muuta kuin kaikki kynnelle kykenevät juristit oikeusneuvoksen virkoja kipin kapin hakemaan!
21. lisätty 26.2.2018.
Hankin KKO:sta tuomioistuimen tekemän virkaesityksen. Siitä ilmenee, että loppusuoralle hakijoista selviytyivät Timo Ojala, Jaakko Rautio, Eva Tammi-Salminen, JussiTapani ja Asko Välimaa. Siis juuri ne samat viisi, joita itsekin pidin vahvimpina hakijoina, kuten blogijutusta 82/24. tammikuuta ilmenee!
22. KKO päätyi virkaesitykseensä äänestyksen jälkeen. Täyistunnossa mukana olleista oikeusneuvoksista kaksi eli Tuula Pynnä ja Pekka Koponen nimitäin olivat sitä mieltä, että jäsenen virkaan olisi tullut esittää Asko Välimaan sijasta professori Eva Tammi-Salmista.
1. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi 1.2. 2018 Päijät-Hämeen käräjäoikeuden käräjätuomarille huomautuksen tämän lainvastaisesta menettelystä televalvontaluvan myöntämisessä. Lisäksi Puumalainen on kiinnittänyt tutkinnanjohtajana toimineen Hämeen poliisilaitoksen rikoskomisarion vakavaa huomiota televalvontaa koskevien säännösten noudattamiseen.
2. Tutkinnanjohtaja oli esittänyt kahden salakuljetuksesta epäillyn osalta käräjäoikeudelle televalvontaa koskeneet vaatimukset. Käräjäoikeus oli ratkaissut kyseiset asiat vaatimusten mukaisesti myöntäen luvat kohdistaa televalvontaa kysymyksessä olleisiin teleosoitteisiin.
3. Pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n mukaan televalvontaluvan myöntämisen edellytyksenä on muun ohella, että epäiltyä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Salakuljetuksesta säädetty ankarin rangaistus on kuitenkin vain kaksi vuotta vankeutta, eivätkä tutkinnanjohtajan esittämät vaatimukset täyttäneet muitakaan pakkokeinolaissa säädettyjä televalvontaluvan myöntämisen edellytyksiä.
4. Tutkinnanjohtaja ja käräjätuomari myönsivät menetelleensä virheellisesti, tutkinnanjohtaja esittäessään televalvontaa koskeneet vaatimukset ja käräjätuomari myöntäessään televalvontaluvat tutkinnanjohtajan vaatimusten mukaisesti. Tutkinnanjohtaja toi erikseen esille, että televalvontalupavaatimusta tehtäessä käytettävään ns. Salpa-järjestelmään oli erheellisesti jäänyt rikosnimikevaihtoehto "salakuljetus", vaikka järjestelmän olisi pitänyt estää sellaisen salaisen pakkokeinon vaatimisen, joka ei nimikkeen puolesta ole mahdollista.
5. Apulaisoikeuskansleri totesi, että oikeusturvakysymykset ovat salaisten pakkokeinojen erityisluonteesta johtuen korostuneen tärkeitä niin pakkokeinojen kohteiden kuin ylipäätään järjestelmän uskottavuuden kannalta. Salaisen pakkokeinon käytön vaatiminen ja myöntäminen sellaiseen tapaukseen, jossa sen käyttö ei lain mukaan ole sallittua, on lähtökohtaisesti vakava virhe.
6. Vaikka telepakkokeinoasioiden hoitamista varten on luotu tekninen järjestelmä, on viime kädessä virkamiehen vastuulla, mitä tietoja hän järjestelmään syöttää. Se, että järjestelmä on sallinut käyttää lainvastaisesti rikosnimikettä, jonka kohdalla televalvonta ei ole mahdollista, ei poista virkamieheltä huolellisuusvaatimuksen mukaista menettelyä, apulaisoikeuskansleri lausui.
7. Apulaisoikeuskanslerin mukaan asiassa oli selvityksen perusteella kyse inhimillisestä, toimijaketjussa kertautuneesta sinällään selvästä virheestä. Virhe oli ollut jo poliisin televalvontalupavaatimuksessa, mikä oli ollut omiaan edesauttamaan virheellisen ratkaisun syntymistä käräjäoikeudessa.
8. Apulaisoikeuskanslerin mukaan selvää kuitenkin on, että poliisin menettely ei poista käräjätuomarin vastuuta varmistua siitä, että poliisin televalvontalupavaatimus on lainmukainen. Käräjätuomari vastaa antamansa ratkaisun lainmukaisuudesta. Apulaisoikeuskansleri korosti, että erityisesti salaisten pakkokeinojen osalta tuomioistuimen roolissa korostuu kansalaisten perusoikeuksien turvaaminen. Tämän vuoksi apulaisoikeuskansleri piti käräjätuomarin menettelyn virheellisyyttä tapauksessa vakavampana kuin poliisin.
9. Apulaisoikeuskanslerin päätöksessä viitataan samanlaiseen asiaan, jossa eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen otti 8.11.2017 kantaa tapaukseen, jossa televalvontalupa niin ikään oli vaadittu ja myönnetty virheellisesti.
10. Kyseisessä tapauksessa oli epäilty sekä törkeää vapaudenriistoa että lapsikaappausta. Poliisin tekemässä televalvontalupavaatimuksessa oli epäillyksi rikosnimikkeeksi kirjattu lapsikaappaus, vaikka poliisin tarkoitus oli ollut hakea lupaa tutkittavana olleen törkeän vapaudenriiston perusteella. Osaltaan tähän virheeseen oli oikeusasiamiehen päätöksen mukaan johtanut se, että Salpa-järjestelmä oli vastoin tarkoitustaan sisältänyt mahdollisuuden hakea televalvontalupaa lapsikaappauksen perusteella, vaikka tämä ei ole lainmukaista. Televalvontalupavaatimusta oli perusteltu niin, että perusteiden mukaan oli mahdollista, että kysymys olisi epäillystä törkeästä vapaudenriistosta. Näin ollen näytti siltä, että kysymys oli ”klikkausvirheestä” eikä asiassa ollut vaadittu (ja saatu) televalvontalupaa sellaisen rikoksen selvittämiseen, johon lupaa ei tosiasiassa ole lain mukaan mahdollista saada.
11. Päätöksessään esittämänsä perusteella oikeusasiamies piti poliisin menettelyn osalta riittävänä saattaa käsityksensä huolellisesta menettelystä televalvontaluvan laatineen rikosylikonstaapelin ja vaatimuksen tarkastaneen ja allekirjoittaneen rikoskomisarion tietoon.
12.Televalvontaluvan myöntäneen Vantaan käräjäoikeuden ma. käräjätuomarin menettelyn osalta oikeusasiamies lausui muun ohella seuraavaa:
”Totean, että tuomioistuimen roolissa pakkokeinoasioissa – aivan erityisesti salaisten pak- kokeinojen osalta – korostuu kansalaisten perusoikeuksien turvaaminen. Koska pakkokei- non kohde ei ole läsnä (eikä edes tietoinen asiasta), on tuomioistuimen selvittämisvelvolli- suus käsitykseni mukaan erityisen korostunut sen selvittämiseksi, ovatko edellytykset vaadi- tun pakkokeinon käytölle olemassa. Eräs tärkeä seikka asian selvittämisessä on luonnollisesti sen kontrollointi, että kysymyksessä on sellainen rikos, jonka selvittämiseen vaadittua keinoa saa käyttää. Se, että poliisin vaatimuksessa on virhe, ei käsitykseni mukaan lainkaan vähennä tuomioistuimen vastuuta asiassa.”
13. Vaikka oikeusasiamiehen arvioimassa tapauksessa kysymyksessä oli tosiasiassa ollut törkeä vapaudenriisto, jonka selvittämisessä televalvonnan käyttö on mahdollista, piti oikeusasiamies mainituin tavoin tuomioistuimen roolista lausumansa johdosta tuomioistuimen huolimattomuutta vakavampana kuin poliisin. Oikeusasiamies kiinnitti televalvontaluvan myöntämisestä päättäneen käräjätuomarin vakavaa huomiota huolellisuudesta ja tuomioistuimen roolista salaisten pakkokeinojen käsittelyssä lausumaansa.
14. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen yhtyi päätöksesäsän oikeusasiamiehen tuomioistuimen roolista salaisten pakkokeinojen käsittelyssä esittämiin yleisiin näkökohtiin ja korosti, että käräjätuomari vastaa antamansa ratkaisun lainmukaisuudesta. Hän piti käräjätuomarin menettelyn virheellisyyttä ratkaisemassaan tapauksessa vakavampana kuin poliisin. Tämän vuoksi Puumalainen antoi käräjätuomarille valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetun huomautuksen hänen lainvastaisesta menettelystään televalvontaluvan myöntämisessä.
15.Telepakkokeinoilla kuten muillakin ns. salaisilla pakkokeinoilla puututaan perustuslaissa turvattuihin perusoikeuksiin, erityisesti yksityiselämän, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin suojaan. Niiltä ei voida edellyttää samanlaista julkisuutta kuin muilta pakkokeinoilta. Salaisten pakkokeinojen kohdalla oikeusturvakysymykset ovat korostetun tärkeitä niin pakkokeinojen kohteeksi joutuvien ihmisten kuin ylipäätään koko oikeudellisen järjestelmän uskottavuuden kannalta. Oikeusturvan toteutumisesta on pyritty huolehtimaan erityisjärjestelyillä sekä ennen pakkokeinojen käyttöä että sen jälkeen. Näiden pakkokeinojen käyttämisestä päättää pääsääntöisesti tuomioistuin. Telepakkokeinoja koskeva säännökset ovat väljiä ja jättävät esitutkintaviranomaisten ja tuomioistuimen päätöksenteolle runsaasti harkinnanvaraa. Aiemmin tuomioistuimia on arvosteltu siitä, että ne hyväksyvät kumileimasimen tavoin asiaan tarkemmin perehtymättä poliisin tekemiä telepakkokeinoesityksiä. Jälkivalvontaa suorittaa sisäministeriö, joka antaa eduskunnan oikeusasiamiehelle vuosittain kertomuksen telepakkokeinojen käytöstä. Eduskunnan oikeusasiamies suorittaa tavallaan jälkivalvonnan valvontaa. Oikeusasiamiehen kertomukseen sisältyy telepakkokeinoja koskeva erillisjakso. Ratkaisemalla telepakkokeinoista tehtyjä kanteluja ylimmät laillisuusvalvojat pyrkivät osaltaan ohjaamaan pakkokeinojen käyttöä. Käytännössä telepakkokeinojen päättämisessä voi kuitenkin edelleen ilmetä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, kuten tässä selostetut tapaukset osoittavat.
1. A oli hakenut Keski-Savon oikeusaputoimistolta oikeusapua ja yksityisen avustajan määräämistä Kouvolan hovioikeuden 8.7.2011 antaman lainvoimaisen tuomion purkamista koskevan hakemuksen tekemistä varten. Hovioikeus oli tuominnut A:n 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä veropetoksesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä velvoitettu suorittamaan yli 140 000 euron korvaukset asianomistajille.
2. Oikeusapua hakiessaan A oli ilmoittanut, että asiassa oli tullut esille uusia seikkoja, noita seikkoja kuitenkaan yksilöimättä. Hakemuksessa oli siten kyse OK 31 luvun 8 §:ssä säädetystä tuomionpurusta syytetyn eduksi uusien seikkojen ja todisteiden perusteella. Hakemuksen liitteinä oli kuitenkin selvitystä ainoastaan A:n taloudellisista oloista.
3. Päätökselläään 14.7.2016 oikeusaputoimisto ei ollut myöntänyt A:lle oikeusapua. Perusteluinaan oikeusaputoimisto lausui, ettei sillä hakemuksen ja sen liitteiden perusteella ollut edellytyksiä arvioida sitä, onko asia kysymyksiltään sellainen, että hakijalla on tarve saada oikeudellista apua.
4. Korkeimmalle oikeudelle esittämässään ratkaisupyynnössä A perusteli oikeusapuhakemustaan ja hovioikeuden tuomion purkamisen aiheellisuutta sillä, että autojen maahantuontiin ja maastavientiin sekä niihin liittyvään verotukseen hyvin perehtyneen lakimiehen mukaan asiassa oli tapahtunut oikeudenkäyntivirheitä, muun muassa runsaan asiakirja-aineiston auktorisoimaton ja virheellinen kääntäminen venäjästä suomeksi. Kyseinen lakimies toimisi hakemuksen mukaan A:n avustajana.
5. Asiassa oli kyse siis siitä, onko A esittänyt sellaista selvitystä, että hänellä on oikeus saada oikeusapua ja avustaja ylimääräistä muutoksenhakua varten.
6. Korkein oikeus ratkaisi asian 3 - 2 -äänestyksen jälkeen. Enemmistö (oikeusneuvokset Jokela, Antila ja Uusitalo) katsoi, ettei oikeusaputoimiston päätöstä ollut syytä muuttaa, koska A ei ollut selvittänyt mahdollisia purkuperusteita eikä niitä tukevia seikkoja sillä tavalla, että hänen oikeusavun tarvettaan olisi voitu arvioida.
7. KKO:n vähemistö (oikeusneuvokset Engstrand ja Kantor), joka hyväksyi esittelijänä toimineen Jenny Öbergin mietinnön, sitä vastoin katsoi, ettei A:n hakemusta voitu pitää selvästi perusteettomana ja että avustaja oli tarpeen A:n etujen asianmukaiseksi valvomiksi. Asian merkitys A:lle ei ollut vähäinen eikä asiassa ollut kyse oikeuden väärinkäyttämisestä. Edellytykset oikeusavun myöntämiselle ja avustajan määräämiselle olivat vähemmistön mukaan olemassa.
KKO 2018:9
8. Kuten KKO:n äänestyspäätöksestä ilmenee, asia ei ole ollut selvä, vaan molempia ratkaisuvaihtoehtoja voidaan puoltaa. Vaikuttaa siltä, että enemmistö ja vähemmistö ovat korostaneet eri seikkoja ja puhuneet tavallaan toistensa ohitse. Niin tai näin, mutta itse pidän vähemmistön kantaa parempana kuin enemmistön kantaa myös siksi, että se toteuttaa paremmin oikeuden saatavuutta ja tuomioistuimeen pääsyä koskevia tavoitteita. Tuomionpurulle on laissa (OK 31 luku) asetettu varsin tiukat edellytykset, minkä vuoksi tuomiopurun hakemista ei tulisi hankaloittaa oikeusavun myöntämisen edellytysten ankaralla tulkinnalla.
9. Kuten vähemmistön perusteluissa todetaan, oikeusapua tuomionpurkuhakemuksen tekemistä varten voidaan hakea jo ennen kun purkuhakemus on toimitettu purkuinstanssille. Näin oli ko. tapauksessa tapahtunut. Tämän vuoksi oikeusapulain 10 §:n 1 momentissa säädetylle selvittämisvelvollisuudelle ei tule ylimääräisen muutoksenhaun osalta, josta tuomionpurussa on kysymys, asettaa liian suuria vaatimuksia. Vähemmistö on hoksannut myös sen, että tuomionpurun mahdollinen perusteettomuus tulee purkuinstanssin arvioitavaksi myöhemmin oikeusapulain 17 §:n 4 momentin nojalla. Sen mukaan muutoksenhakutuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ja kuluja ei korvata valtion varoista, jos muutoksenahakemus on selvästi perusteeton. Vähemmistö on kiinnittänyt perustellusti huomiota myös siihen, että lainvoimaisen rikostuomion purkamiselle syytetyn eduksi ei ole laissa asetettu määräaikaa.
10. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että KKO:n enemmistö toimi hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Se otti itse ensin kantaa siihen, oliko tuomionpurkuhakemuksella menestymisen mahdollisuuksia, ja ratkaisi oikeusavun saantia ja avustajan määräämistä koskevan kysymyksen vasta tämän jälkeen. Enemmistö päätteli, että jos (ja kun) purkuhakemus ei tulisi menestymään, ei hakijalla ole tarvetta saada oikeusapua eikä avustajaa. Pitäisi kuitenkin muistaa, että A:n hakiessa oikeusapua purkuhakemusta ei ollut vielä edes laadittu ja toimitettu KKO:lle, joten enemmistön ennakointi ja arviointi on ollut ennenaikaista. Voidakseen laatia asianmukaisen purkuhakemuksen A tarvitsi oikeusapulain nojalla määrättävän avustajan.
1. Vastamuutoksenhaulla tai vastavalituksella tarkoitetaan asianosaisen oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun varsinaisen valitusajan jälkeen, jos hänen vastapuolensa on hakenut siihen ensin yksin muutosta.
2. Vastavalitus tuli Suomessa mahdolliseksi vasta vuonna 2003. Siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 25 luvun 14a §:n 1 momentissa. Vastavalitus koskee sekä rikos- että rikosasioita. Varsinainen valitusaika hovioikeuteen on 30 päivää, kun taas vastavalitus on tehtävä 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä. Vastavalituksen mahdollisuutta ei ole, kun hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta korkeimmassa oikeudessa.
3. Vastavalitus on suhteessa päävalitukseen aksessorinen, sillä OK 25 luvun 14b §:n mukaan vastavalitus raukeaa, jos päävalitus peruutetaan, raukeaa tai jätetään tutkimatta taikka valittajalle ei myönnetä jatkokäsittelylupaa. Vastavalitus ei kuitenkaan raukea, jos vastavalitus peruutetaan vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.
4. Vastavalituksen soveltamisala on antanut käytännössä aihetta erilaisiin tulkintoihin, minkä vuoksi KKO on joutunut antamaan oikeuskäytännön ohjaamiseksi asiasta joitakin ennakkopäätöksiä. Tällaisia ratkaisuja ovat KKO 2006:2, 2006:22, 2008:97, 2009:55 ja 2010:83. Viime viikon perjantaina KKO antoi vastavalituksesta jälleen uuden prejudikaatin (KKO 2018:6).
5. OK 25 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan valittajan vastapuoli voi tyytymättömyyttä ilmoittamatta valittaa osaltaan käräjäoikeuden tuomiosta (vastavalitus). Säännöksen sanamuodosta ei ilmene, a) rajoittuuko oikeus tehdä vastavalitus vain siihen osaan käräjäoikeuden tuomiota, josta valituksessa on kysymys, b) vai onko riittävää, että vastavalittaja on valituksen perusteella hovioikeudessa joltakin osalta asiaa valittajan vastapuoli. Käytännössä joudutaan näin ollen ratkaisemaan, onko säännöstä tulkittava suppeasti vai laajasti. Kyse on siitä, millaista liityntää alkuperäisen valituksen (päävalituksen) ja vastavalituksen välillä edellyttään, jotta vastavalitus voidaan tutkia.
6. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 91/2002 vp s. 36) on todettu, että vastavalitus voisi yleensä koskea tuomion muutakin osaa kuin varsinainen valitus, esimerkiksi eri syytekohtaa. Lakiesityksen mukaan vastavalituksen tällainen kohdentuminen vapaasti asianosaisten välillä esitettyihin vaatimuksiin on menettelyn tarkoituksenmukaisen hyödyntämisen kannalta eduksi. Esityksessä on kiinnitetty huomiota myös siihen, että muutoksenhaun kohteena oleva tuomio on usein eri vaatimuksia koskeva kokonaisuus ja tällöin on tarpeen voida vastavalituksella puuttua muuhunkin asiakohtaan kuin varsinaisessa valituksessa. Tällaisesta vastavalituksen käytettävyydestä ei nähty olevan haittaa myöskään varsinaiselle valittajalle, joka muutoksenhakemuksensa peruuttamalla saa koko asian raukeamaan hovoikeudessa. Nämä lausumat viittaavat
siihen, että vastavalitusta koskevalla säännöksellä olisi laaja soveltamisala.
7. Korkein oikeus otti ensimmäisen kerran ratkaisussa 2006:2 kantaa kysymykseen vastavalitusoikeuden laajuudesta. Tuossa tapauksessa valitus käräjäoikeuden kiinteistön kauppahinnan alentamista ja asumiskustannusten korvausta koskevassa asiassa antamasta tuomiosta koski vain oikeudenkäyntikuluja ja niihin verrattavia kuluja. KKO:n mukaan vastavalituksella voitiin vaatia myös hinnanalennuksen ja asumiskustannusten korvauksen korottamista. KKO:ssa äänestys 3 - 2, vähemmistö katsoi, ettei vastavalitusta voitu tutkia.
8. Olen ko. tilanteessa itse vähemmistön kannalta. Minusta tulkinnassa on menty liian pitkälle, jos hovioikeus voi vastavalituksen perusteella tutkia käräjäoikeuden ratkaiseman pääasian, vaikka alkuperäinen valitus koskee ainoastaan sivuvaatimusta eli esimerkiksi juuri oikeudenkäyntikuluja.
9. Mainitussa ennakkoratkaisussaan KKO 2006:2 korkein oikeus on todennut muun muassa, että mahdollisuutta tehdä vastavalitus voidaan perustella useilla näkökohdilla. Vastavalituksen mahdollistama vastamuutoksenhaku oli omiaan edistämään aineellista oikeudenmukaisuutta. Muutoksenhakuaste voi näet vastavalituksen johdosta saada tilaisuuden tarkastella asiaa yhtä laajasti kuin alioikeus eikä vain alkuperäisen valituksen kannalta. Vastavalitusmahdollisuutta on ratkaisussa perusteltu myös yleisellä tarpeella hillitä muutoksenhakua ja erityisesti välttää sellaisia tilanteita, joissa valittaja toimii yllätyksellisesti ja jopa vastapuolelle annettuja lupauksia rikkoen. Laajakin vastavalitus oli torjuttavissa niin, että alkuperäinen valitus peruutetaan (ks. OK 25:14b). KKO päätyi ko. asiassa äänestyksen jälkeen siihen lopputulokseen, että vastavalitus oli lähtökohtaisesti sallittu silloinkin, kun se koski muuta osaa tuomiosta kuin alkuperäinen valitus.
10. On syytä huomata, että vastavalitus liittyy kiinteästi muutoksenhakumenettelyssä voimassa olevaan reformatio in peius -kieltoon; nyt kommentoivan ratkaisun (KKO 2018:6) perusteluissa korkein oikeus tosin ei ole tuonut tätä selkeästi esiile. Peius -kielto tarkoittaa sitä, että muutoksenhakuinstanssi ei saa muuttaa valituksenalaista alemman oikeuden ratkaisua yksin muutosta hakeneen asianosaisen vahingoksi ja tämän vastapuolen eduksi; voidaan siiis puhua myös "huonontamiskiellosta". Vastavalitusoikeus estää ratkaisuun tyytyneen asianosaisen vastapuolta hyödyntämästä reformatio in peius -kieltoa erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa asianosaiset ovat osin voittaneet ja osin hävinneet jutun, jolloin kummallakin osapuolella olisi tarvittava intressi valittaa tuomiosta. Vastavalituksen ideana on välttää valituksia, jotka on tehty siltä varalta, että vastapuoli valittaa päätöksestä.
11. Ratkaisun 2009:55 perusteluissa KKO puolestaan totesi, että vastavalitusoikeuden käyttöalan salliminen kaikissa tilanteissa, joissa valittaja ja vastavalittaja ovat olleet käräjäoikeudessa toistensa vastapuolina ja ovat sitä valituksen perusteella joltakin osin myös hovioikeudessa, voi johtaa eräissä tapauksissa, joissa valitus ei koskekaan koko asiaa, siihen, että etäännytään kokonaan vastavalitusjärjestelmän taustalla olevista prosessuaalisista tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista. Esimerkiksi laajassa useita eri syytekohtia käsittävässä rikosasiassa voi syntyä tilanne, jossa valitus yhdestä vähäisestäkin rikoksesta tuomitusta sivuseuraamuksesta, kuten ajokiellosta, avaa vastavalituksen johdosta koko rikosasian tutkittavaksi. Tätä ei voitaisi KKO:n mukaan pitää vastavalituksen tarkoituksenkaan mukaisena.
12. Vastavalituksen tärkeimpänä etuna voidaan KKO:n mainitun ratkaisun (2009:55) mukaan pitää sitä, ettei muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi saatetun riitakysymyksen ratkaiseminen jää riippuvaiseksi valituksesta johtuvista rajoituksista - esimerkiksi juuri edellä mainitusta reformatio in peis -kiellosta - vaan muutoksenhakutuomioistuin voi asiaa käsitellessään ja harkitessaan ottaa huomioon myös vastavalituksessa esitetyt vaatimukset. Tämä etu toteutuu KKO:n mukaan parhaiten silloin, kun vastavalitus kohdistuu siihen osaan asiaa, josta valituksessa esitettyjen vaatimusten perusteella on kysymys. Asian riitainen osa ei tällöin vastavalituksen johdosta laajenisi, vaan vastavalituksen liitännäinen luonne valitukseen säilyisi.
13. KKO:ssa on siten esiintynyt ratkaisuja, joissa on tapauksesta riippuen puollettu joko säännöksen soveltamisalaan suppeaa (KKO 2009:55) tai laajaa tulkintaa (KKO 2006:2). Nämä kaksi ratkaisua esitellään myös nyt kommentoitavana olevan päätöksen perusteluissa, joten tässä mielessä perustelut täyttävät pro et contra -perustelumetodin vaatimukset. Pro et contra -punninta olisi kyllä voinut selvempi ja perusteluissa olisi ollut syytä mainita vastavalituksen liityntä reformatio in peius -kieltoon.
14. Nyt esillä olevassa tapauksessa syytetty A:n syyksi oli Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomiossa luettu 21.3.2017 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen (syytekohdat 1 - 4). Hänet tuomittiin näistä rikoksista yhteiseen kolmen vuoden vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan korvausta asianomistajille. SEn sijaan käräjäoikeus hylkäsi A:ta vastaan ajetun syytteen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (syytekohta 5). Mainituilla teoilla oli useita uhreja (asianomistajia).
15. Syytekohdan 5 asianomistaja valitti Itä-Suomen hovioikeuteen ja vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen myös kohdan 5 mukaisesta teosta ja A:lle tuomitun rangaistuksen korottamista. A teki vastavalituksen ja vaati, etä hänelle tuomittua yhteistä rangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi. Hovioikeus jätti vastavalituksen tutkimatta, koska syytekohdan 5 osalta ei ollut olemassa sellaista tuomion lopputulosta, josta A olisi voinut valittaa. Koska syyttäjä tai syytekohtien 1 - 4 asianomistajat eivät olleet valittaneet, A:n vastavalitus rangaistuksen mittaamisen osalta oli jätettävä tutkimatta. Hovioikeus siis katsoi, ettei A:lla ollut tarvittavaa muutoksenhakuintressiä, koska häntä vastaan kohdassa 5 ajettu syyte oli hylätty.
16. Kuten korkein oikeus on perustelukappaleessa 16 todennut, hovioikeuden kanta siitä, ettei syytetyllä ollut tarvittavaa intressiä muutoksenhakuun, ei pidä paikkaansa. Se, että A oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon lopputulokseen, ei poistanut hänen tarvettaan saada jo tuomittu yhteinen rangaistus kokonaisuudessaan arvioitavaksi, jos hänen syykseen luettaisiin hovioikeudessa myös asianomistajan valituksen kohteena oleva syytekohdassa 5 mainittu rikos.
17. Vastavalituksen asiallisen soveltamisalan osalta korkein oikeus katsoi, että A.n vastavalituksella oli riittävä liityntä itse päävalitukseen, sillä hovioikeus joutuisi joka tapauksessa mittaamaan yhteisen rangaistuksen uudelleen, jos se hyväksyisi asianomistajan valituksen syytekohdassa 5. Kysymystä ei ollut aihetta arvioida toisin myöskään siinä tapauksessa, ettei asianomistajan tekemä päävalitus menestyisi, jolloin yhteisen rangaistuksen määrääminen tulee vastavalituksen johdosta arvioitavaksi vain syytekohtien 1 - 4 osalta.
KKO 2018:6
18. KKO:n ratkaisu on sinänsä perusteltu. Toisaalta tapauksesta ilmenee, miten hankaliin tilanteisiin vastavalituksen soveltamisalan määrittelyssä voidaan joutua, jos OK 25 luvun 14 a §:n 1 momentin säännöstä tulkitaan laajasti. Tämän vuoksi minusta parempi vaihtoehto olisi alun perin ollut, että ko. säännöstä olisi tulkittu suppeasti eli niin, että oikeus tehdä vastavalitus rajoittuu vain siihen osaan käräjäoikeuden tuomiota, josta päävalituksessa on kysymys. Kun vastavalituksen soveltamisalasta on kymmenen vuoden aikana ehditty antaa useita säännöksen laajaa tulkintaa puoltavia ratkaisua, käytäntöä lienee vaikea muuttaa.
Kirjallisuutta:
Jokela, Antti: Hovioikeusmenettely (2. painos 2010), sivut 149-156
Frände ym.: Prosessioikeus (5. painos 2017), sivut 1145-1147
Virolainen, Jyrki: Vastavalituksesta, teoksessa Erityiskysymyksiä, juhlajulkaisu Antti Jokela (2005) sivut 277-293
Virolainen, Jyrki: Reformatio in pejus -kiellosta (1977), sivut 339-353
Oikeusneuvos Anders Eka on nimitetty Ruotsin korkeimman oikeuden puheenjohtajaksi 1. syyskuuta alkaen
1. Olen korkeinta oikeutta (KKO) käsittelevissä kirjoituksissani usein verrannut tilannetta siihen, miten samanlaiset asiat, joissa meillä on esiintynyt ongelmia, on ratkaistu Ruotsin Högsta domstolenin (HD) käytännössä. Naapurimaiden ylimpien oikeuksien menettelytavat ovat pääpiirteissään aika samanlaista, sillä Suomen oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 ja 31 lukujen esikuvina ovat olleet Ruotsin rättegångsbalkenin vastaavat säännökset högsta domstolenin toimivaltuuksista ja menttelystä.
2. Kuten lukijat ovat voineet havaita, monet sellaiset kysymykset, jotka ovat herättäneet Suomen KKO:ssa ja sen toiminnassa ongelmia ja kritiikkiä, on minusta kyetty hoitamaan ja ratkaisemaan paremmin Ruotsin HD:ssä. Mistä tämä voisi johtua? Kyse on varmaankin osin siitä, millaisia tuomareita ylimpiin oikeusasteisiin on rekrytoitu ja nimitetty. Lainkäytön tasoa ja laatua ei voida ratkaista pelkästään lailla ja menettelysäännöksillä, vaan tässä suhteessa paljon riippuu myös tuomareiden kyvystä, taidosta ja osaamisesta. Onhan oikeudenkäynti ja tuomitseminen (lainkäyttö) mitä suuremmissa määrin inhimillistä toimintaa.
3. Olen seurannut vuodesta 2008 lähtien blogijutuissani KKO:n jäsenten rekrytointia ja nimityskäytäntöä. Lienee siis syytä tutkailla hieman myös sitä, millaisia tuomareita Ruotsin korkeimmasta oikeudesta löytyy. Tässä suhteessa on kiinnostavaa todeta, että Ruotsin korkeimpaan oikeuteen sekä meidän KHO:mme vastaavaan Ruotsin ylimpään hallintotuomioistuimeen (HFD) on nimitetty viime viikolla uudet päällikkötuomareina toimivat puheenjohtajat, jotka aloittavat työnsä 1. syyskuuta. Myös Ruotsin suurin hovioikeus eli Svean hovioikeus saa uuden presidentin 1. kesäkuuta. Maan hallitus päätti ko. nimityksistä viime viikon torstaina.
4. HD:n uudeksi puheenjohtajaksi - ei siis presidentiksi - nimitettiin 56-vuotias oikeusneuvos Anders Eka. Hän on toiminut HD:n jäsenenä vuodesta 2013 lähtien. Aiemmin Eka on ollut 2010-2013 Tukholman käräjäoikeuden laamannina (2010-2013) ja sitä ennen Svean hovioikeuden hovioikeudenlaamannina (2009-2010), Tukholman käräjäoikeuden osastonjohtajana (chefsrådman, 2003-2004), oikeuskanslerinviraston toimistopäällikkönä (2000-2003), Svean hovioikeuden hovioikeudenneuvoksena (2000), oikeusministeriön asiantuntijana (1995-97) ja välillä perustuslakiuudistusta pohtineen selvitysryhmän kansliapäällikkönä ja pääsihteerinä (2004-2008). Anders Eka on suorittanut ruotsalaisille tuomareille tyypillisen tuomarikoulutuksen, minkä jälkeen hän sai 34-vuotiaana nimityksen hovioikeuden asessoriksi (1995), jolla on vakinaiseen tuomarinvirkaan vaadittava pätevyys.
5. Virkaesityksen Anders Ekan samoin kuin HFD:n puheenjohtajan ja Svean hovioikeuden presidentin virkaan teki Suomen tuomarinvalintalautakuntaa vastaava tuomarilautakunta (domarnämnden), jonka kokoonpano muistuttaa paljolti tuomarinvalintakunnan kokoonpanoa. Ruotsalaiseen lautakuntaan ei kuitenkaan kuulu oikeustieteellisten tiedekuntien piiristä valittua jäsentä, mutta sen sijaan siihen kuuluu tuomarijäsenten sekä syyttäjistöä ja asianajajakuntaa edustavien jäsenten lisäksi kaksi kansanedustajaa, jotka parlamentti (riksdagen) nimeää.
6. Minusta on selvää, että myös suomalaista järjestelmää tulisi pikaisesti muuttaa siten, että virkaesityksen KKO:n ja KHO:n tuomareiden nimityksistä tasavallan presidentille tekisi tuomarinvalintalautakunta eivätkä ylimmät oikeudet itse. On suorastaan hämmästyttävää, että Suomen uutta tuomarilakia valmisteltaessa ei puhuttu mitään mainitusta asiasta. Edes asiantuntijat, joiden joukossa oli myös oikeustieteen professoreja, eivät hoksanneet ottaa asiaa esille, mitä pidän perin outona. Olen itse kirjoittanut asiasta usein ja teemaan on syytä palata myöhemmin eri blogijutussa.
7. Anders Ekan vastaehdokkaana HD:n presidentiksi oli tuomarilautakunnassa 61- vuotias oikeusneuvos Gudmund Toijer, joka nimitettiin oikeusneuvoksen virkaan vuonna 2007 ja joka toimii nykyisin HD:n toisen osaston puheenjohtajana; ensimmäistä osastoa johtaa koko tuomioistuimen puheenjohtaja.Toijerilla on takanaan aika lailla samanlainen tuomarinura kuin Andrs Ekallakin, sillä hänet nimittitin asessoriksi (1991), minkä jälkeen hän toiminut työtuomioistuimessa, oikeusministeriön lainvalmistelijana sekä hovioikeudenneuvoksena (2002-2005) ja hovioikeudenlaamannina (2006-2007) Svean hovioikeudessa. Toijer ei ole kuitenkaan ollut käräjäoikeuden tuomarina eikä niin keskeisisä lainvalmistelyútehtävissä kuin Anders Eka. Huomionarvoista on se, että tuomarilautakunta tuo esityksissään yleensä aina esiin kaksi henkilöä, joista nimittävällä viranomaisella eli maan hallituksella on tilaisuus valita. Anders Eka oli kuitenkin lautakunnan ykkösnimi HD:n presidentiksi.
8. Domarnämndenin esitys hallituksen nyt päättämistä nimityksistä tuli julki joulukuussa. Lautakunnan esitykset aiheuttivat aika paljon kritiikkiä, kuten Dagens Juridik -nimisen verkkojulkaisun sivuilta voitiin lukea; siinä julkaistiin kolmisenkymmentä kommenttia. Toisin kuin meillä Suomessa, jossa esimerkiksi KKO:n ja KHO:n tuomarinimityksistä ei puhuta mediassa tai somessa juuri koskaan mitään, Ruotsissa näistä(kin) asioista siis keskustellaan ja vieläpä krittisessä sävyssä. Heja Sverige! Lautakunnan Anders Ekan nimitystä koskeva esitys nähtiin jonkinlaisena poliittisena palkkiona työstä, jota Eka oli tehnyt vuosina 2004-2008 perustuslain uudistamista käsitelleen selvitysryhmän jäsenenä.
9. Tässä kohtaa muutama sana HD:n nykyisestä puheenjohtajasta Stefan Lindskogista, joka on syntynyt 1951 ja siirtyy siis kohta eläkkeelle; Ruotsissa tuomarit voivat toimia virassaan, kunnes täyttävät 67 vuotta. Toisin kuin esimerkiksi Anders Eka ja Gundmund Toijer Lindskog ei ole suorittanut ns. tuomarikoulua, vaan hän on toiminut käräjäharjoittelun jälkeen vuodesta 1977 lähtien asianajajana kunnes sai vuonna 2008 nimityksen oikeusneuvoksen virkaan; HD:n osastonjohtajaksi Lindskog nimitettiin 2011 ja koko tuomioistuimen puheenjohtajaksi vuonna 2016. Lindskog on ollut Ruotsin menestyneimpiä ja äveriäimpiä advokaatteja. Hän on ollut osakkaana useissa yhtiöissä ja puuhaillut myös monissa säätiöissä. Expressen -lehti paljasti joulukuussa, että Lindskogin Rosenborg Securities -yhtiöt ovat tahkonneet viimeisten 15 vuoden aikana voittoa yhteensä 58 miljoonaa kruunua. Lindskog on lehden mukaan maksanut kaikkiaan 83 miljoonan suuruisista yritysvoitostaan veroa ainoastaan yhden kruunun. Lindskog on kiistänyt verosuunnittelun. Hän on kertonut hankkineensa omaisuuden kovalla työnteolla. Lindskogin Rosenborgs säteri -niminen tila Värmlandissa on kooltaan 850 hehtaria. Lindskog sanoi vuonna 2012, ettei hän itse asiassa tarvitsisi lainkaan palkkatuloaan.
10. Lindskog on toiminut Ruotsin asianajajaliiton puheenjohtajana 2004-2007. Eniten kuitenkin hämmästyttää Lindsdkogin varsin laaja oikeustieteellinen tuontanto, sillä hän on muiden töidensä ohessa kirjoittanut lukuisia paksuja monografioita sekä oppi- ja käsikirjoja. Tohtorin tutkinnon Lindskog suoritti Tukholman yliopsitossa 1985. Hän on kirjoittanut teoksia lähinnä osakeyhtiöoikeudesta, kauppayhtiöistä (enkla bolag), kuittauksesta, saatavan tai velan vanhentumisesta sekä välimiesmenettelystä. Lindskogin välimiesmenettelyn kommentaariteoksessa on 1 342 sivua. Useimmista Lindskogin kirjoista on otettu täydennettyjä uusia painoksia. Lindskog on pyrkinyt uudistamaan HD:n perustelutapaa mm. siten, että hän ja eräät muutkin oikeusneuvokset kirjoittavat varsinaisten perustelujen jälkeen taltioon vielä omia tarkentavia tai täsmentäviä näkemyksiään. Kaikki ja etenkään eräät entiset oikeusneuvokset eivät ole tästä uudistuksesta ilahtuneet.
11. Stefan Lindskog on hoitanut oikeusneuvoksena ollessaan sivutöinään välimiestehtäviä. Mainittakoon, että myös Anders Eka ilmoittaa toimineensa sivutoimisena välimiehenä, Gudmund Toijer sen sijaan ei. HD:n kotisivulla oikeusneuvokset ilmoittavat reilusti, että he ovat hoitaneet välimiestehtäviä. Kuten tiedämme, KKO:n oikeusneuvokset sitä vastoin eivät ole tässä suhteessa avoimia, vaan salaavat välimiestehtävänsä.
12. Ruotsin ylimmän hallintotuomioistuimen, siis Högsta förvaltningsdomstolenin puheenjohtajaksi on 1. syyskuuta alkaen nimitetty 59 -vuotias Helena Jäderblom. Hänet nimitetiin HFD:n jäseneksi 2011. Hän on toiminut aiemmin mm. Tukholman kamarioikeuden laamannina ja lääninoikeuden tuomarina. Vuonna 2012 Jäderblom nimitettiin Euroopan ihmioikeustuomioistuimen (EIT) tuomariksi. Hän on ollut viime vuodesta lähtien EIT:n erään jaoston puheenjohtajana; EIT:ssä on viisi jaostoa. Jäderblomin nimitys ei ole herättänyt samanlaista kritiikkiä kuin Anders Ekan valinta HD:n puheenjohtajaksi. Tätä nykyä HFD:n puheenjohtajana on oikeusneuvos Mats Melin.
13. Svean hovioikeuden presidentiksi hallitus on nimittänyt kesäkuun alusta lähtien tuomarilautakunnan esityksen mukaisesti valtakunnansyyttäjä Anders Perklevin. Hän seuraa tehtävässä Fredrik Wersälliä, joka nimitettiin aikoinaan hovioikeuden presidentin virkaan myös ylimmän syyttäjän virasta; sitä ennen Wersäll oli toiminut jomnkin aikaa HD:n oikeusneuvoksena. Perklevin vastaehdokkaana oli laamanni Petra Lundh. Perklev nimitettiin valtakunnansyyttäjäksi (riksåklagare) vuonna 2008. Aiemmin hän on toiminut mm. oikeusministeriön lainvalmistelutehtävissä. Perklevin nimitystä on arvosteltu m. siksi, että nimitys olisi palkkio siitä, että hön on toiminut aiemmin hallituksen ja eri ministeriöiden viroissa. Eräs syyttäjä totesi Dagens Juridik - julkaisussa, että Perklev on ollut valtakunnansyyttäjänä yksinomaan syyttäjälaitoksen hallinnollisena päällikkönä osallistumatta käytännössä syyttäjän tehtävien hoitamiseen. Tämä kuulostaa tutulta puheelta, sillä se tuo mieleen myös Suomen valtakunnansyyttäjän aseman.
14. Tällaista on siis tapahtunut äskettäin Ruotsin tuomioistuimissa. Lähiaikoina minulla olisi tarkoitus kertoa lähemmin Ruotsin korkeimman oikeuden toiminnasta HD:n viime vuodelta julkaiseman vuosikertomuksen pohjalta.
Salvador Dalin (1904-1989) hauta, joka sijaitsee tämän Dalin itselleen rakennuttaman museon Teatre-Museu Dalí kryptassa, avattiin kesällä 2017 isyystestin suorittamista varten
1. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n mukaan asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä.
2. Suomessa on sanottu olevan vallalla vapaa todistelu ja vapaa todisteidenharkinta. Laki ei lähtökohtaisesti rajoita millaisia todistelua voidaan ottaa vastaan ja laki ei määrää mikä todistusarvo kullekin todisteelle on annettava.
3. Isyyden vahvistamista koskevissa asioissa todistelua on rajoitettu. Isyyden vahvistaminen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen osalta on ollut yhteiskunnallisesti herkkä aihe. Vahvistettuun isyyteen liittyy perintöoikeus, mikä voi johtaa suunnittelemattomiin seurauksiin varsinkin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa kukin sukupolvi viljelee isiltä perittyä maata, kehittää maatilaa ja jättää seuraavalle polvelle ainakin yhtä hyvät mahdollisuudet kuin mitä itsellä on ollut. Yllättäen syntynyt lapsi, joka on saanut alkunsa piian aitassa tai tanssilavan takana, on vaarantanut perinteen, jossa talon poika jatkaa isänsä elinkeinoa isältä perityillä opeille isältä perityllä tilalla.
4. Suomessa ensimmäinen isyyslaki tuli voimaan 1.10.1976. Sitä ennen mies saattoi tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen omakseen, mutta käräjille haastettuna saatettiin vahvistaa vain elatusvelvollisuus. Lisäksi oli kihlalapsikanteet, joiden menestymiseen liittyi lapsen perintöoikeus. Elatuskanteen tuloksena oli vain elatusvelvollisuus, isyyttä ei vahvistettu, joten perintöoikeutta ei syntynyt.
5. Isyyden vahvistamiskanteet tulivat mahdollisiksi vuonna 1976, mutta ei kuitenkaan täysimääräisesti. Ensinnäkin lain voimaantulolakiin sisältyi säännös, jonka mukaan kaikkien ennen 1.10.1976 syntyneiden tuli ajaa isyyskanne viiden seuraavan vuoden aikana. Siis myös niiden, jotka olivat tuohon aikaan pieniä lapsia tai olivat aikuisia, mutta eivät tienneet kenet olisivat haastaneet oikeuteen, kun äiti ei suostunut kertomaan kuka isä on. Suomessa oli edellä mainitun määräajan päätyttyä 1.10.1981 edelleen 30.000 ihmistä, joilla ei väestörekisterissä ollut isää.
6. Korkein oikeus piti tiukkaa linjaa eikä sallinut isyyden vahvistuskanteita vastoin edellä mainittua kannerajoitusta. Ratkaisussa KKO 2003:107 todettiin, ettei kannerajoitus ollut ristiriidassa perustuslain syrjinnän kiellon kanssa.
7. Suomalaistapauksia vietiin EIT:n ratkaistavaksi, ja siellä todettiinkin, että kannerajoitus oli ihmisoikeussopimuksen vastainen. Tapauksessa KKO 2012:11 korkein oikeus vahvisti täysistunnossa, että kannerajoitus oli perustuslain vastainen. Kanne tutkittiin ja isyys vahvistettiin. Presidentti Pauliine Koskelo jätti tuomioon pitkän ja monipolvisen eriävän mielipiteen
8. Vuonna 2016 tuli voimaan uusi isyyslaki, jossa kannerajoitus poistettiin, mutta samalla säädettiin, että perintöoikeus ei seuraa kaikkia isyyden vahvistamisratkaisuja.
9. Uuden isyyslain säätämisen yhteydessä isyyden vahvistamismenettelyä arvioitiin myös perustuslakivaliokunnassa. Tuossa yhteydessä ei esitetty muutosta vuonna 2005 annettuun lakiin oikeusgeneettisistä isyystutkimuksista (378/2005, isyyden selvittämislaki), siltä osin kun kyse oli todistelurajoituksista isyysasioissa.
10. Kyseisessä laissa on säädetty melkoisia poikkeuksia kirjoituksen alussa mainittuun vapaaseen todisteluun. Tuomioistuin voi määrätä tehtäväksi DNA-tutkimuksen vain lapsesta, äidistä ja oikeudenkäynnissä asianosaisena olevasta miehestä. Miehen sukulaisia ei voida pakottaa antamaan vertailunäytettä. Vainajasta jäljellä oleva kudosnäyte voidaan hyödyntää DNA-tutkimuksessa isyyden selvittämiseksi. Suomessa ihmisistä jääkin hyvin paljon kudosnäytteitä sairaaloihin, joissa he ovat olleet hoidettavana.
11. Jos tutkittava mies tai äiti on kuollut, mutta häntä ei vielä ole haudattu tai tuhkattu, tuomioistuin voi määrätä tutkimuksen tehtäväksi vainajasta otettavasta kudosnäytteestä. Tämä oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:ssä oleva rajoitus määrätä näyte otettavaksi ainoastaan jos vainajaa ei vielä ole haudattu, oli Helsingin hovioikeuden arvioitavana 1.2.2018 annetussa ratkaisussa HelHO 2017:15.
12. Hovioikeus antoi määräyksen säännöksestä poiketen ja määräsi haudatusta vainajasta otettavaksi vertailunäytteen. Hovioikeus katsoi mainitun 5 §:n olevan tältä osin ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa ja jätti sen soveltamatta.
13. Tapahtumat on tuomiossa kuvattu seuraavasti:
A on syntynyt avioliiton ulkopuolella vuonna 1966. Hän on saanut kuulla vuonna 1994 äidiltänsä Y:ltä, että vuonna 1983 kuollut X olisi hänen isänsä. X ei ole tunnustanut isyyttään, eikä hän ole suostunut veriryhmäkokeisiin isyyden selvittämiseksi.
Koska X ei ole tunnustanut isyyttään, A on 15.2.2016 nostanut kanteen isyyden vahvistamiseksi. A on tuolloin ollut 49-vuotias ja X on ollut kuolleena ja haudattuna lähes 33 vuotta. X:n kuolinpesän osakkaat ovat kuolleet. Yleistestamentin saaja B on vaatinut kanteen hylkäämistä sillä perusteella, että hän ei halua X:n hautarauhaa häirittävän.
Kouvolan hovioikeus on 17.4.2002 antamallaan lainvoimaisella tuomiolla hylännyt kihlalapsen aseman vahvistamista koskevan kanteen ja katsonut asiassa jääneen näyttämättä, että Y ja X olisivat olleet kihloissa A:n siittämisen aikaan.
A on vaatinut, että haudatusta X:stä määrätään otettavaksi DNA-näyte. Käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, että kansalliset säännökset estävät X:n haudan avaamisen DNA-näytteen ottamiseksi isyyden selvittämistä varten eikä oikeusgeneettistä isyystutkimusta ole määrätty tehtäväksi. Hovioikeudessa kysymys on siitä, voidaanko X:n hauta määrätä avattavaksi oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain tarkoittaman DNA-näytteen ottamiseksi.
14. Selostettuaan asiaa koskevat säännökset hovioikeus totesi seuraavaa:
Arvioitaessa sitä, onko isyyden selvittämiseksi tarpeellisen DNA-näytteen ottaminen sallittava myös jo haudatusta henkilöstä, huomioon on otettava oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain säännösten lisäksi omaa identiteettiään selvittävän henkilön perus- ja ihmisoikeudet. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämän suojaan kuuluu yksilön oikeus tuntea biologinen syntyperänsä ja saada selvitetyksi, kuka hänen biologinen isänsä on. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että yksityiselämän suojaan kuuluu, että jokaisen tulee voida selvittää seikat, jotka koskevat hänen identiteettiään ihmisenä, sillä tätä koskevilla tiedoilla on merkitystä ihmisen persoonallisuuden muotoutumisessa (Mikulic v. Kroatia, tuomio 7.2.2002, kohta 54). Oikeus identiteettiin, mikä sisältää oikeuden tuntea syntyperänsä, on olennainen osa yksityiselämän käsitettä (Jäggi v. Sveitsi, tuomio 13.7.2006, kohta 37 sekä Pascaud v. Ranska, tuomio 16.6.2011, kohta 59). Sopimusvaltiolla on positiivinen velvollisuus turvata oikeus biologisen syntyperän selvittämiseen yksityiselämän suojan edellyttämällä tavalla (Mikulic v. Kroatia, kohta 57). Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, ettei ihmisen tarve biologisen syntyperänsä selvittämiseen vähene ajan myötä, vaan päinvastoin. Tämän identiteettikysymyksen kannalta myös vastakkaisten intressien punninta on rajattua ja ankaraa, eikä esimerkiksi väitetyn biologisen vanhemman kuolemaa ja siitä aiheutuvaa tarvetta kajota vainajan ruumiiseen ole pidetty varteenotettavana esteenä biologisen totuuden selvittämiselle (Jäggi v. Sveitsi, kohdat 38-44).
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainitussa isyyden vahvistamista koskevassa ratkaisussa Jäggi v. Sveitsi 13.7.2006 katsonut Sveitsin loukanneen vuonna 1939 syntyneen valittajan yksityiselämän suojaa, kun Sveitsin liittovaltion tuomioistuin ei ollut suostunut valittajan hakemukseen, että hänet oikeutettaisiin avaamaan vuonna 1976 kuolleen mahdollisen isänsä hauta vastoin vainajan omaisten tahtoa, jotta DNA-näyte voitaisiin ottaa. Kyseistä miestä vastaan oli aikoinaan nostettu isyyskanne, joka oli vuonna 1948 hylätty, mutta valittaja ei pitänyt päätöstä oikeana. Ihmisoikeustuomioistuimen mielestä valittajan oikeus tietää periytymisestään kuului selvästi ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän alaan. Yksityiselämä käsitti henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvät olennaiset seikat, joista osa oli hänen vanhempansa identiteetti. Valittaja oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, joka yritti saada oikeusteitse varmuuden vanhemmastaan. Hänen nostamansa oikeudenkäynti koski yksinomaan hänen ja hänen otaksutun isänsä biologisen siteen vahvistamista eikä lainkaan hänen perintöoikeudellisia intressejään. Niin ollen periytymisen vahvistaminen ja valittajan yksityiselämän suoja liittyivät välittömästi toisiinsa (kohdat 25-26).
Ratkaisun mukaan asia tuli ratkaista eri tahojen intressipunninnan perusteella (kohta 39). Ihmisoikeustuomioistuimen mielestä vainajan oikeus nauttia hautarauhasta ei ollut ratkaiseva seikka, sillä tapauksessa hauta olisi hävitetty jo vuonna 1997, jollei valittaja olisi jatkanut sen vuokra-aikaa. Myöskään vainajan perheen jäsenten intressit eivät olleet painavia, sillä he eivät olleet esittäneet sellaisia filosofisia tai moraalisia syitä, joiden vuoksi DNA-näytettä ei voitu ottaa. Julkista intressiä, joka olisi estänyt haudan avaamisen, ei myöskään tapauksessa ollut, koska näytteen ottaminen ei enää voinut aiheuttaa muutoksia väestörekisteriin eikä vaikuttaa perimykseen (kohdat 41-43). Näin ollen haudan avaamiseen olisi tullut suostua, koska se oli tärkeää, jotta valittaja voisi toteuttaa oikeutensa tietää alkuperänsä.
Omana arvionaan hovioikeus totesi, että, sen on lähtökohtaisesti pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan niin yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa käyttäessään kuin myös silloin, kun ihmisoikeusvelvoite näyttää poikkeavan lain säännöksestä. Perustuslain 106 § koskee sitä vastoin sanamuotonsa mukaan vain lain ja perustuslain välistä ilmeistä ristiriitaa ratkaistavana olevassa lainkäyttöasiassa. Jos ihmisoikeusvelvoitteen ja lain välillä on ristiriita, jota ei voida tulkinnan keinoin ratkaista ihmisoikeusvelvoitteen edellyttämällä tavalla, on arvioitava ensiksikin sitä, merkitseekö ihmisoikeusvelvoitteen vastaisuus samalla myös perustuslain vastaisuutta, ja toiseksi sitä, onko perustuslainvastaisuus ilmeistä. Perustuslain esitöiden mukaan kyseinen säännös tulee sovellettavaksi vasta silloin, jos lain ja perustuslain välistä ristiriitaa ei ole mahdollista poistaa perustuslainmukaisen tai perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla (HE 1/1998 vp s. 164 ja PeVM 10/1998 vp s. 31).
Hovioikeus totesi, että oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 1 ja 2 momentti on kirjoitettu niin ehdottomaan ja yksiselitteiseen muotoon, ettei se jätä sijaa joustavalle ja perustuslakimyönteiselle tulkinnalle. Sanottu laki on säädetty ihmisoikeussopimuksen voimaantulon jälkeen 1.1.2005, mutta edellä selostettu ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva Jäggi-ratkaisu on annettu lain voimaantulon jälkeen 13.7.2006. Kun otetaan huomioon, että ihmisoikeussopimus saa sisältönsä jatkuvasti kehittyvän soveltamiskäytännön kautta, kotimaisen lainsäädännön ja ihmisoikeussopimuksesta johtuvien periaatteiden välistä ristiriitaa ei ole perusteltua ratkaista vain vertaamalla lakien voimaantuloajankohtia (ks. KKO 2012:11 kohta 22).
Hovioikeus jatkoi, että ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaan este haudan avaamisesta isyyden selvittämiseksi saattaa johtaa 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän suojan loukkaukseen, jos valittaja ei voisi toteuttaa oikeuttaan tietää alkuperänsä.
Hovioikeus totesi, että laki ei siis mahdollista tuomioistuimen määräyksen antamista näytteen ottamiseksi tilanteessa, jossa tutkittava henkilö on kuollut ja hänet on haudattu, eikä hänestä ole saatavilla aiemmin otettua kudosnäytettä tai että käytettävissä ei ole hänestä aiemmassa tutkimuksessa saatuja tietoja. Vaikka lain 6 ja 7 § mahdollistaa määräyksen antamisen kuolleen miehen vanhempien ja muiden sukulaisten tutkimiseksi, ei se näidenkin henkilöiden ollessa kuolleita mahdollista määräyksen antamista haudatusta tutkittavasta. Lain esitöissä (HE 56/2004 vp s. 13) on tältä osin perusteluina viitattu lakiesityksen lausunnonantajien enemmistön näkemykseen, jossa on korostettu hautarauhan suojaamiseen ja vainajien kunnioitukseen liittyviä seikkoja.
Lopputuloksena hovioikeus päätyi seuraavaan:
Hovioikeus toteaa, että eduskuntalain säännöksen syrjäyttäminen lakia sovellettaessa edellyttää, että on olemassa ristiriita perustuslain kanssa ja että ristiriita on ilmeinen. Tulkittaessa perustuslain 10 §:ää yhdenmukaisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kanssa ristiriita on olemassa siltä osin kuin oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annettu laki estää yksityiselämän suojan toteutumisen asettamalla ehdottoman esteen tutkimusta koskevan määräyksen antamiseksi haudatusta vainajasta, joka siis sulkee henkilöltä itsestään riippumista syistä tosiasiallisen mahdollisuuden saada biologinen syntyperänsä oikeusteitse selvitetyksi ja todetuksi. Tältä osin ristiriita on myös perustuslain 106 §:ssä edellytetyllä tavalla ilmeinen.
Tämän jälkeen hovioikeus korosti, että kyse on yksittäistapausta koskevasta poikkeuksesta. Käsiteltävään ratkaisuun liittyen hovioikeus kirjoittaa ottaneensa huomioon, että X on ollut haudattuna jo 34 vuotta. Hovioikeus katsoi, että oikeus nauttia hautarauhasta ei ajankulumisen vuoksi tässä tapauksessa muodosta ratkaisevaa seikkaa. X:n perheenjäsenten intressit eivät myöskään olleet tutkimuksen määräämistä vastaan puhuvia seikkoja, koska he kaikki ovat kuolleet. Toisaalta asiassa ei myöskään ollut sellaista julkista intressiä, joka estäisi haudan avaamisen, koska näytteen ottaminen ei voi enää isyyslain 67 §:n mukaan vaikuttaa perimykseen. Se, että X:n sisaren tyttärestä D:stä sekä A:sta ja hänen äidistään Y:sta otettujen verinäytteiden perusteella asiassa on 30 prosentin todennäköisyys siihen, että A on D:n serkku, puoltaa osaltaan määräyksen antamista asian selvittämiseksi.
Hovioikeus vahvisti A:lla olevan oikeus saada hauta avatuksi ja määräsi kudosnäytteen otettavaksi isyystutkimusta varten.
15. Tapaus on jälleen kerran hyvä osoitus siitä kuinka ongelmalliseksi isyyslainsäädäntö on Suomessa muodostunut. Kyse ei ole pelkästään perhe- ja perintöoikeudellisesta ongelmallisuudesta vaan lainsäädäntään liittyy monia prosessuaalisia ongelmia lähtien siitä, että kanneoikeutta on rajoitettu, joka jo sinällään on arveluttavaa EIS 6 artiklan kannalta (access to court). Tässä käsitellyssä tapauksessa ongelmat liittyivät todistelun rajoittamiseen. Lakia säädettäessä on hautarauha asetettu syntyperän selvittämisintressin edelle.
16. Lopputulokseen on tosiasiassa vaikuttanut se, että EIT:n oikeuskäytäntö on kehittynyt, eikä lakia säädettäessä ole voitu ottaa huomioon tulevaa kehitystä. Tämä on osin näköharha. Kun uusi isyyslaki säädettiin esityksen HE 91/2014 pohjalta, oli em. Jäggi-tapaus hyvin tiedossa. Sen olemassaolosta huolimatta hallitus ei esittänyt muutosta isyystutkimuslakiin tältä osin. Kyseiseen lakiin esitettiin kyllä muita muutoksia.
17. Kun uusi isyyslaki oli eduskunnan käsittelyssä, kiinnitettiin siellä huomiota hautarauhan merkitykseen. Olin itse lakivaliokunnassa kuultavana kun sen nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Kari Tolvanen ihmetteli hautarauhalle asetettu suojaa ja kertoi millaisella tekniikalla kudosnäytteet ovat otettavissa haudatusta ilman, että hautaa varsinaisesti avataan. Tolvanen oli valittu eduskuntaan hänen ollessa Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikön johtajan tehtävässä ja hän tunsi hyvin kyseiset tekniikat.
18. Tapaus avaakin mielenkiintoisen näkökulman perusoikeuksien valvontaan tilanteessa, jossa hallitus päättää olla esittämättä muutosta johonkin säännökseen, jolla on vaikutus muutettavaan tai säädettävään lakiin. Ulottuuko perustuslakivaliokunnan tutkimistehtävä myös asiaan liittyviin muihin säännöksiin, joita ei esitetä muutettaviksi ja jotka eivät sen vuoksi sisälly lausuttavana olevaan lakiesitykseen?
19. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 5/1999 s. 6, kiinnitettiin huomiota siihen, että lausuttavana oleva hallituksen esitys vaikuttaa sellaisen säännöksen soveltamisalaan, jota ei esitetty muutettavaksi. Kyse oli säätelyn kohteena olleen poliisin peitetoiminnan suhteesta aiemmin säädettyyn ja esitykseen kuulumattomaan poliisin vaitiolo-oikeuteen.
20. Perustuslakivaliokunta ei lausunnossaan esityksestä HE 91/2014 puuttunut siihen, että hautarauhan suoja ylittää syntyperän selvittämisintressin. Hyväksyessään aiempaa laajemman mahdollisuuden isyyden selvittämiseen perustuslakivaliokunta tosiasiallisesti hyväksyi sen, että tällainen kanne on vaikea ajaa erilaisten rajoitusten vallitessa.
21. Helsingin hovioikeus ei ole asiaan kiinnittänyt huomiota vaan selostaa ainoastaan isyydenselvittämislain esitöitä yli kymmenen vuoden takaa. Siten hovioikeuden ei tarvinnut arvioida oliko perustuslakivaliokunta vuonna 2014 tosiasiallisesti hyväksynyt hautarauhan vahvan suojan perustuslain mukaiseksi EIT:n oikeuskäytännöstä huolimatta.
22. Tapaukseen sisältyy jälleen myös siviilioikeuden ja perusoikeuksien välinen jännite. Eräät siviilioikeustutkijat ovat arvostelleet sitä, että perustuslaki ja perusoikeudet ulottavat vaikutuksensa ihmisten välisiin suhteisiin. He näkisivät riittäväksi, että valtio ottaisi omassa toiminnassaan ihmisoikeudet huomioon. Helsingin hovioikeus asettui toiselle kannalle. Oli asiasta mitä mieltä tahansa, tosiasia on se, että tuomioistuimissa voi myös yksityisten välisissä riita-asioissa menestyä ihmisoikeusargumenteilla.
23. Helsingin hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon kuuluivat hovioikeudenneuvokset Timo Ojala, puheenjohtajana, ja Arja Mäki sekä asessori Kari Tolttila. Hovioikeus kumosi Helsingin käräjäoikeuden (käräjätuomari Hanna Holst) 15.12.2016 antaman päätöksen, jossa katsotiin, että oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annettu laki ei mahdollista näytteen ottamista jo haudatusta henkilöstä.
HelHO 2017:15
Hovioikeuden ratkaisusta antama tiedote
