229. Vastavalitus. Reformatio in peius -kielto. KKO 2021:25

 1. Korkein oikeus (KKO) antoi eilen prosessioikeuden kannalta merkittävän ennakkopäätöksen KKO 2021:25 kieltämättä hieman kimurantissa tapauksessa. 

2. Ratkaisu koskee hovioikeudessa tehdyn vastavalituksen tutkimista ja toisaalta reformatio in peius -kiellon soveltamista. Hieman outoa, että ratkaisun otsikkoon hakusanaksi on otettu vain vastavalitus, muttei mainintaa peius -kiellosta. 

3. KKO:n viisijäseninen kokoonpano on joutunut asiassa äänestämään, sillä ratkaisuun liittyy oikeusneuvos Mika Huovilan laajasti perustelema eriävä mielipide. 

4. Blogijutussa ei ole mahdollista kommentoida ratkaisua yksityiskohtaisesti - se voi tapahtua myöhemmin vaikkapa asianajajaliiton  Defensor Legis -lehdessä - joten tyydyn käsittelemään tässä ratkaisua ainoastaan pääpiirteittäin. Jokainen voi lukea päätöksen seikkaperäiset perustelut KKO:n kotisivuilla olevasta ratkaisuselosteesta.

Ratkaisuseloste KKO 2021:25

5. Katsotaanpa, mistä vastavalituksessa yleensä ja KKO:n nyt ratkaisemassa asiassa on kyysmys. 

 Mikä on vastavalitus?

6. Vastamuutoksenhaulla tai vastavalituksella tarkoitetaan asianosaisen oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun varsinaisen valitusajan jälkeen, jos hänen vastapuolensa on hakenut siihen ensin yksin muutosta.

7. Vastavalitus tuli Suomessa mahdolliseksi vuonna 2003. Siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK)  25 luvun 14a §:n 1 momentissa. Vastavalitus koskee sekä rikos- että rikosasioita. Varsinainen valitusaika hovioikeuteen on 30 päivää, kun taas vastavalitus on tehtävä 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä. Vastavalituksen mahdollisuutta ei ole, kun hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta korkeimmassa oikeudessa. 

8. Vastavalitus on suhteessa päävalitukseen aksessorinen, sillä  OK 25 luvun 14b §:n mukaan vastavalitus raukeaa, jos päävalitus peruutetaan, raukeaa tai jätetään tutkimatta taikka valittajalle ei myönnetä jatkokäsittelylupaa. Vastavalitus ei kuitenkaan raukea, jos vastavalitus peruutetaan vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

9. Vastavalituksen soveltamisala on antanut käytännössä aihetta erilaisiin tulkintoihin, minkä vuoksi KKO on joutunut antamaan oikeuskäytännön ohjaamiseksi asiasta joukon ennakkopäätöksiä. Tällaisia ratkaisuja ovat KKO 2006:2, KKO 2006:22, KKO 2008:97, KKO 2009:55, KKO 2010:83 ja KKO 2018:6.  

Nyt esillä oleva tapaus

10. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään KKO:n eilen ratkaisemaa asiaa. 

11. Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus (käräjätuomari Juha Niemi-Pynttäri ja lautamiehet) oli 3.4.2017 tuominnut A:n vuosina 2009-2011 tehdystä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus oli velvoittanut A:n suorittamaan konkurssipesälle korvausta rikoksella aiheutuneesta vahingosta noin 45 000 euroa; konkurssipesä oli vaatinut vahingonkorvaista 102 000 euroa.  

12. Syyttäjän valitti käräjäoikeuden tuomiosta Vaasan hovioikeuteen syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen osalta. Konkurssipesä tyytyi käräjäoikeuden tuomioon.

13. A ei ole valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hän teki kuitenkin vastavalituksen ja vaati, että syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä hylätään ja että hänet vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta konkurssipesälle.

14. Vaasan hovioikeus, jonka kokoonpanoon kuuluivat presidentti Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Nordström ja Kinnunen, tutki syyttäjän valituksen lisäksi A:n tekemän vastavalituksen myös siltä osin, kuin vastavalitus kohdistui hänen konkurssipesälle maksettavaksi tuomittuun vahingonkorvaukseen.

15. Hovioikeus katsoi 25.1.2019 antamassaan tuomiossa, että A:n ilman hyväksyttävää syytä luovuttamien varojen määrä oli ollut 35 000 euroa ja että A:n teko ei ollut kokonaisuutena arvioiden ollut törkeä. Koska syyteoikeus perusmuotoisesta velallisen epärehellisyydestä oli vanhentunut, hovioikeus on hylännyt syytteen. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että A oli velvollinen korvaamaan menettelyllään konkurssipesälle aiheuttamansa vahingon 35 000 euroa, ja alentanut tuomitun vahingonkorvauksen tähän määrään. 

 Kysymys valitusluvan rajoittamisen sitovuudesta

16. KKO myönsi A:lle valitusluvan koskemaan vain kysymystä  siitä, onko hovioikeuden pitänyt tutkia konkurssipesän vaatiman vahingonkorvauksen vanhentuminen ja onko konkurssipesän oikeus vahingonkorvaukseen vanhentunut.  A vaati valituksessaan, että hänet vapautetaan konkurssipesälle kokonaan. Konkurssipesä vaati vastauksessaan A:n valituksen hylkäämistä.

17. Valituksen tutkimisen yhteydessä KKO havaitsi että vahingonkorvausvelan vanhentumista ja vanhentumisväitteen käsittelyä koskevia valituslupakysymyksiä voidaan arvioida vain edellyttäen, että hovioikeus on saanut tutkia, onko käräjäoikeuden tuomitsemaa vahingonkorvausvelvollisuutta muutettava. Tämän vuoksi asiassa oli ensin ratkaistava kysymys siitä, onko A:lla ollut vastavalituksessaan oikeus esittää vahingonkorvausta koskevia muutosvaatimuksia. 

18. KKO  ei siis pitänyt aiemmin  valitusluvan myöntämisen yhteydessä tekemäänsä ratkaisua valitusluvan rajoittamisesta sitovana. Kanta on perusteltu, koska muutoksenhakuoikeus on ehdoton posessinedellytys, jonka tuomioistuin on velvollinen ottamaan viran puolesta huomioon. Tämä koskee myös vastavalitusoikeuden laajuutta. Oikeuneuvos Huovila oli eri mieltä ja katsoi KKO:n ratkaisuselosteesta ilmenevillä perusteilla, ettei asiaa ollut aihetta tutkia valituslupapäätöksessä rajoitettua laajemmin; ts. mainittu rajoitus oli sitova. Huovilan kantaa ei voida pitää perusteltuna.

 A:n vastavalitusoikeus konkurssipesän osalta

19. KKO jätti A:n hovioikeudelle tekemän vastavalituksen vahingokorvausvelvollisuuden muuttamisen osalta tutkimatta, koska se kohdistui käräjäoikeuden tuomioon tyytyneeseen konkurssipesään eikä alkuperäisen valituksen tehneeseen syyttäjään. Ratkaisua on perusteltu seikkaperäisesti 18 kappaleen verran (perustelujen kohdat 9-27). Minusta perusteluissa olisi ollut tiivistämisen varaa.

20. Asia on loppujen lopuksi melko yksinkertainen. Kuten KKO totesi (perustelujen kohta 11) vastavalitus on ensinnäkin lain esitöiden mukaan mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan (HE 91/2002 vp s. 36). Lakiesityksen perustelujen mukaan se, ketkä ovat toistensa vastapuolia, määräytyisi tarkemmin KKO:n vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ilman, että asiasta nimenomaan säädettäisiin laissa. Yksityiskohtainen sääntely ei tilanteiden moninaisuuden takia ole ajateltavissa.

21. Vastapuoliasetelmaa koskeva vaatimus on ollut esillä mm. ennakkopäätöksessä KKO 2009:55. Tapauksessa vakuutusyhtiö oli ollut käräjäoikeudessa vastaajan vastapuolena useassa syytekohdassa, joista yksi oli hylätty. Koska vakuutusyhtiöllä ei ole asianomistajan syyteoikeutta, vakuutusyhtiö ei enää hovioikeudessa ollut vastaajan vastapuoli, kun vastaajan valitus oli koskenut vain rangaistusta. Vakuutusyhtiöllä ei siksi ollut oikeutta vastavalituksella vaatia vahingonkorvausta hylätyn syytekohdan perusteella.

22. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:6 (kohta 14) todennut tiivistetysti, että lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella vastavalitusoikeuden laajuutta rajoittaa se, että vastavalitus on mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan. Tätä edellytystä tulkittaessa tulee ottaa huomioon muun muassa vastavalitusjärjestelmän taustalla olevat prosessuaaliset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Vastavalituksen tutkiminen ei saisi laajentaa asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen.

23. Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2018:6 Rule of law -blogissani

Blogikirjoitus 7.2.2018/87

24. Nyt esillä olevassa asiassa käräjäoikeuden tuomiosta on valittanut vain syyttäjä. Syyttäjän valitus on koskenut syyksilukemista, rangaistusseuraamusta sekä valtiolle tuomittavaa rikoshyötyä. A on syyttäjän valituksen nojalla tehnyt vastavalituksen, jossa on vaadittu paitsi syyksilukemisen myös rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen kumoamista.

25. Vahingonkorvausvaatimuksen osalta asianosaisia olivat A ja hänen konkurssipesänsä. Syyttäjä ei tämän vaatimuksen osalta ole ollut käräjäoikeudessakaan A:n vastapuoli. Vastavalituksessa esitetty vaatimus vahingonkorvauksesta vapauttamisesta ei siten ole kohdistunut valituksen tekijään.

26. KKO totesi, että vastavalitusoikeuden laajuus ei suoraan ilmene oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n sanamuodosta. Edellä kuvatulla tavalla lain esitöissä ja oikeuskäytännössä on kuitenkin yhdenmukaisesti katsottu, että vastavalitus voidaan tehdä vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan.

27. Näillä ja muilla ratkaisuselosteesta ilmenevillä perusteilla KKO  katsoi, että A:lla ei ole ollut oikeutta vastavalituksellaan laajentaa muutoksenhakua koskemaan käräjäoikeuden konkurssipesälle tuomitsemaa vahingonkorvausta. Koska vahingonkorvauksesta ei ole valitettu, käräjäoikeuden tuomio on tältä osaltaan tullut lainvoimaiseksi. Hovioikeuden olisi siten tullut jättää A:n vastavalitus tutkimatta siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan konkurssipesälle. 

28. Oikeusneuvos Mika Huovila, joka on aiemmin toiminut mm. Vaasan hovioikeuden hovioikeudenlaamannin virassa (vuosina 2010-2013),  oli kuitenkin eri mieltä. Hän katsoi kantaansa sangen laajastim perustellen 16 kappaletta), että hovioikeus oli saanut tutkia A:n vastavalituksen myös siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan kokurssipesälle. 

29. KKO:n enemmistön perustelut ovat minusta vakuuttavammat kuin oikeusneuvos Huovilan esittämät perusteet. Vaasan hovioikeudelle näyttä sattuneen selkeä moka (virhe) kun se on tutkinut A:n konkurssipesään kohdistaman vaastavalituksen, vaikka hänen vastapuolenaan hovioikeudessa oli vain syyttäjä.  Kenties Huovila on äänestänyt ja puoltanut hovioikeuden omaksumaa kantaa osin siksi, ettei hovioikeudessa tapahtunut virhe näyttäisi kovin pahalta.

 Reformatio in peius -kieltoa soveltamista koskeva kysymys

30. Hovioikeus oli tutkinut A:n vastavalituksen kokonaisuudessaan ja alentanut hänen maksettavakseen määrättyä vahingonkorvausta. Kun ainoastaan A haki muutosta KKO:ssa, KKO joutui vielä ratkaisemaan, estikö nreformatio in peius -kielto hovioikeuden tuomion oikaisemisen A:n vahingoksi.

31. Kuten KKO on todennut, reformatio in peius -kiellolla eli huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen. KKO totesi, että reformatio in peius -kiellon tarkempi sisältö ja soveltaminen erilaisissa muutoksenhakutilanteissa ovat sääntelemättä ja oikeuskäytännön varassa (ks. KKO 2011:109 kohta 20, KKO 2016:81 kohdat 11 ja 12, sekä KKO 2019:72 kohta 13). 

32. Väittelin reformatio in peius -kiellosta vuonna 1977; kirja koskee kiellon soveltamista sekä riita- että rikosprosessissa. Tuolloin kiellosta ei ollut olemassa laissa mitään säännöksiä. Riita-asian oikeudenkynnin osalta tilanne on edelleen sama. Rikosasian hovioikeusmenettelyn osalta lakiin otettin vuonna 2002 säännös (OK 26:2.1), jonka mukaan hovioikeus voi muutaa kääjäoikeuden rangaistusvaatimuksesta antamaa tuomiota vastaajan eduksi silloinkin, kun vain virallinen syyttäjä on hakenut siihen muutosta. Kielto ei siten ole voimassa syyttäjän eduksi.  Itse katsoi jo vuonna 1977 - kantaani tietenkin tulevasti perustellen - ettei reformatio in peius -kielto koske tilanneta, jossa syyttäjä yksin hakee muutosta syytetyn vahingoksi. Aiemmin esimerkiksi Tauno Tirkkonen oli sen sijaan esittänyt, että kielto on pääsääntöisesti koskee myös syyttäjän ollessa yksi valittajana.

33.  Poikkeuksena reformatio in peius -kiellon soveltamisalasta ovat ehdottomat prosessinedellytykset ja menettelysäännöt, jotka tuomioistuin on velvollinen ottamaan huomioon  viran puolesta vielä muutoksenhakuvaiheessakin. Tämän mukaisesti korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2011:109 (kohta 22) todennut, että säännönmukaisessa muutoksenhaussa tuomioistuimen on tutkittava omasta aloitteestaan, täyttyvätkö ehdottomat prosessinedellytykset ja onko asian aikaisemmassa tuomioistuinkäsittelyssä noudatettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä sääntöjä. Muutoksenhakija ei voi omilla toimillaan rajoittaa tätä menettelyn laillisuuden tutkimisen alaa. 

34. Ennakkopäätöksessä KKO 2014:46 (kohta 34) puolestaan on todettu, että tuomioistuin saa omasta aloitteestaan ottaa huomioon paitsi ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen myös esimerkiksi syyteoikeuden vanhentumisen. Näissä tilanteissa tutkimisvallan edellytyksenä ei ole, että muutoksenhaku olisi kohdistunut siihen rikosoikeudellisen vastuun edellytykseen, jonka tuomioistuin katsoo puuttuvan. Esimerkiksi syyttäjän vaatiessa rangaistuksen korottamista hovioikeus voi todeta rikosoikeudellisen vastuun edellytysten puuttuvan. Tutkimisen edellytyksenä on tällöinkin, että käräjäoikeuden ratkaisu on tältä osin muutoksenhaun kohteena eikä ole tullut osittain lainvoimaiseksi.

35. Ko. asiassa KKO oli edellä kerrotulla tavalla todennut,  että hovioikeus ei olisi saanut ottaa A:n vastavalitusta vahingonkorvausvelvollisuuden osalta tutkittavakseen ehdottoman prosessinedellytyksen eli vastavalitusoikeuden puuttumisen vuoksi. KKO:n mukaan hovioikeus ei siten myöskään olisi saanut alentaa vahingonkorvauksen määrää siitä, mitä käräjäoikeus oli tuominnut. KKO päätyi katsomaan, että hovioikeuden tuomio tuli tältä osalta poistaa, jolloin vahingonkorvausta koskeva suoritusvelvollisuus jäi käräjäoikeuden tuomion varaan.

36. Tältä osin KKOn ratkaisu on yksimielinen, sillä myös oikeusneuvos Huovila katsoi, että hovioikeuden sivuuttaessa ehdottoman prosessinedellytyksen, hovioikeuden tuomio voitiin reformatio in peius -kiellon estämättä kumota ja jättää KKO:ssa yksin muutosta hakeneen A:n kannalta epäedullisemman käräjäoikeuden tuomion varaan. 

37. Summa summarum. A joutui maksamaan konkurssipesälle vahingonkorvausta, ei hovioikeuden tuomitsemia 35 000 euroa, vaan käräjäoikeuden tuomitsemat 45 482,74 euroa.

38. Tapauksen käsittelyltä KKO:ssa olisi vältytty, jos hovioikeus olisi huomannut, ettei A:lla ollut oikeutta tehdä vastavalitusta vahingonkorvausvelvollisuuden osalta.