1. Edunvalvojan
määräämistä heikentyneen terveydentilan perusteella koskevan asian
käsittely oli jäänyt Helsingin käräjäoikeudessa vuonna 2015 sillensä sen vuoksi, että hakija (A) oli peruuttanut vuonna 2011 tekemänsä hakemuksen sen jälkeen kun edunvalvontaan haetun (B) antama edunvalvontavaltuutus oli
vuonna 2014 vahvistettu Helsingin maistraatissa.
2. Helsingin käräjäoikeus (2.7.2015) ja sen jälkeen Helsingin hovioikeus (19.8.2016), jonne A valitti, velvoittivat A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa.
3. Korkein oikeus, jonne A:n lupahakemus ja valitus saapuivat lokakuussa 2016, myönsi A:lle vuonna 2017 valitusluvan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
4. KKO tutki valituksen ja katsoi tänään (16.7.2019) antamallaan ratkaisulla, ettei asiassa ollut erityistä syytä poiketa OK 21 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa. KKO ei näin ollen muuttanut hovioikeuden ratkaisua.
5. Mitä tästä olisi sanottava? Huomio kiinnitty ensinnäkin oikeudenkäynnin suorastaan sietämättömältä tuntuvaan hitauteen ja kokonaiskestoon. Katsotaanpa lähemmin.
6. A toimitti edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksensa käräjäoikeudelle jo 7.4.2011., siis yli kahdeksan vuotta sitten. Edunvalvojaksi A esitti asianajaja X:ää. Hakemus perustui siihen, että A:n isä B oli sairauden eli Alzheimerin taudin takia kykenemätän huolehtimaan taloudellisista ja henkilökohtaisista asioitsaan.
7. B vastusti hakemusta, koska hän kykeni sairaudestaan huolimatta huolehtimaan asioitaan. Lisäksi hän sai tarvittaessa apua tyttäreltään (C). B vetosi myös siihen, että hän oli oikeudenkäynnin aikana 16.6.2011 edunvalvontavaltuutuksella oikeuttanut asianajaja Y:n hoitamaan taloudellisia ja henkilökohtaisia asioitaan siinä tapauksessa, että hän tulisi sairauden tms. syyn vuoksi kykenemättömäksi niistä huolehtimaan.
8. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen 9.12.2011 ja velvoitti A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
9. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen, joka 17.12.2012 kumosi käräjäoikeuden ratkaisun, koska käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen (tuomionvoipa). Ilmeisesti asian oli käräjäoikeudessa käsitellyt ja ratkaissut käräjänotaari. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen uudellen käsiteltäväksi.
10. Tämän jälkeen Helsingin maistraatti vahvisti 13.6.2014 edellä kappaleessa 7 mainitun edunvalvontavaltuutuksen ja määräsi asianajaja Y:n B:n valtuutetuksi.
11. Tämän jälkeen aikaa kului kahdeksan kuukautta, jolloin A ilmoitti käräjäoikeudelle peruuttavansa edunvalvontaa koskevan hakemuksen. Sitten odoteltiin vielä viisi kuukautta, kunnes käräjäoikeus (käräjätuomari Maria Ahlström) vihdoin 3.7.2015 päätti jättää A:n hakemuksen sillensä ja velvoitti A:n korvamaan B:n oikeudenkäyntikulut; KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita kulujen määrää.
12. A valitti päätöksestä oikeudenkäyntikulujen osalta Helsingin hovioikeuteen, joka 19.8.2016 pysytti käräjäoikeuden ratkaisun ja velvoittiA:n korvaamaan B:n oikeudenkyntikulut myös hovioikeuskäsittelyn osalta.
13. A jatkoi prosessia valittaen hovioikeuden ratkaisusta KKO:een, jolta heltisi valituksen tutkimiseen tarvittava valituslupa syksyllä 2017. Tämän jälkeen kului vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan asiassa ratkaisunsa. Se tapahtui tänään 16.7.2019.
Ratkaisuseloste KKO 2019:63
14. Koko prosessi kesti 8 v 4 kk. Tosin A oli luopunut edunvalvojan määräämistä koskevasta hakemuksestaan jo helmikuussa 2015, mutta sen jälkeen oikeudenkäymti jatkui vielä 4 v 6 kk oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
15. Onko tässä mitään laitaa? Kysyn, vaikka tiedän, että vastausta ei tulla antamaan. Kysymyksessä ei ollut mikä vaikea tai laja asia, vaan päin vastoin jokseenkin yksinkertainen ja selvä tapaus. Sitä käsiteltiin kuitenkin eri asteissa lähes 8,5 vuotta.
16. Toiseksi voidaan perustellusti kysyä, oliko asiassa tarpeen myöntää lainkaan valituslupaa. Olivathan jo sekä käräjäoikeus että hovoikeus päätynyt kumpikin siihen, että A:n tuli korvata B:n oikeudenkäyntikulut OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.
17. Mainittu lainkohta on selvä eikä sen tulkinnassa pitäisi olla vaikeuksia. Nyt oli kyseessä tosin ns. indispositiviinen asia, eli edunvalvojan määräämistä koskeva asia, jossa sovinto ei ole salittu, vaan joka on aina ratkaistava tuomioistuimen päätöksellä.
18. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo aiemmin katsottu, että tapaukseen sovellettava OK 21 luvun 7 §:n 2 momentti koskee myös indispositiivisia riita-asioita. Näin on todettu ennakkopäätöksessä KKO 2006:106, joka koski tuomioistuimessa vireillä olevaa lapsen huollosta annetun päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Mainittu asia oli jätetty sillensä sen vuosi, että hakija oli peruuttanut hakemuksensa. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin tapauksessa määräytyvän OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan.
19. Nyt esillä oleva asia on hyvin samankaltainen kuin KKO:n vuonna 2006 ratkaisema asiakin. Molemmat ovat luonteeltan indispositiisia ja kummassakin asiassa hakija on peruuttanut hakemuksensa. Tällöin hakija on on OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä toisin määrätä.
20. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten KKO:n perusteluista (kohdat 17 ja 18) ilmenee, ettei tuollaisia erityisiä syitä ollut. Ei myöskään ollut sellaisia kohtuusyitä, jotka olisivat OK 21 luvun 8 b §:n mukaan oikeuttaneet tuomioistuinta alentamaan hakijan maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää.
21. Sanoisin, että ratkaisun KKO 2019:63 ennakkopäätösarvo on melko vähäinen. Ratkaisu koskee tilannetta, joka on oikeuskäytännössä jokseenkin harvinainen. Koska samankaltainen tapaus on ratkaistu jo vuonna 2006 annetulla KKO:n ennakkopäätöksellä, ei valitusluvan myöntämiseen olisi ollut tarvetta. Valitusluvan myöntäminen ei toki ole koskaan väärin. Mutta jos valituslupa myönnetään, suhteellisen yksinkertainen ja selvä asia olisi toki kyettävä ratkaisemaan KKO:ssa joutuisasti. Ei siihen saisi lähes kolme vuotta mennä.
22. Lisäys edelliseen kapppaleeseen. Vaikka valitusluvan myöntäminen ei ole milloinkaan väärin tai virheellistä, tulee toisaaltaa ottaa huomioon se tosiasia, että KKO myöntää vuosittain aika tarkkaan yhtä paljon valituslupa. Jopa niin, että voisimme käyttää temiä valituslupakiintiö.; se liikkuu noin 130-140 valitusluvan puitteissa. Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta.
2. Helsingin käräjäoikeus (2.7.2015) ja sen jälkeen Helsingin hovioikeus (19.8.2016), jonne A valitti, velvoittivat A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa.
3. Korkein oikeus, jonne A:n lupahakemus ja valitus saapuivat lokakuussa 2016, myönsi A:lle vuonna 2017 valitusluvan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
4. KKO tutki valituksen ja katsoi tänään (16.7.2019) antamallaan ratkaisulla, ettei asiassa ollut erityistä syytä poiketa OK 21 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa. KKO ei näin ollen muuttanut hovioikeuden ratkaisua.
5. Mitä tästä olisi sanottava? Huomio kiinnitty ensinnäkin oikeudenkäynnin suorastaan sietämättömältä tuntuvaan hitauteen ja kokonaiskestoon. Katsotaanpa lähemmin.
6. A toimitti edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksensa käräjäoikeudelle jo 7.4.2011., siis yli kahdeksan vuotta sitten. Edunvalvojaksi A esitti asianajaja X:ää. Hakemus perustui siihen, että A:n isä B oli sairauden eli Alzheimerin taudin takia kykenemätän huolehtimaan taloudellisista ja henkilökohtaisista asioitsaan.
7. B vastusti hakemusta, koska hän kykeni sairaudestaan huolimatta huolehtimaan asioitaan. Lisäksi hän sai tarvittaessa apua tyttäreltään (C). B vetosi myös siihen, että hän oli oikeudenkäynnin aikana 16.6.2011 edunvalvontavaltuutuksella oikeuttanut asianajaja Y:n hoitamaan taloudellisia ja henkilökohtaisia asioitaan siinä tapauksessa, että hän tulisi sairauden tms. syyn vuoksi kykenemättömäksi niistä huolehtimaan.
8. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen 9.12.2011 ja velvoitti A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
9. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen, joka 17.12.2012 kumosi käräjäoikeuden ratkaisun, koska käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen (tuomionvoipa). Ilmeisesti asian oli käräjäoikeudessa käsitellyt ja ratkaissut käräjänotaari. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen uudellen käsiteltäväksi.
10. Tämän jälkeen Helsingin maistraatti vahvisti 13.6.2014 edellä kappaleessa 7 mainitun edunvalvontavaltuutuksen ja määräsi asianajaja Y:n B:n valtuutetuksi.
11. Tämän jälkeen aikaa kului kahdeksan kuukautta, jolloin A ilmoitti käräjäoikeudelle peruuttavansa edunvalvontaa koskevan hakemuksen. Sitten odoteltiin vielä viisi kuukautta, kunnes käräjäoikeus (käräjätuomari Maria Ahlström) vihdoin 3.7.2015 päätti jättää A:n hakemuksen sillensä ja velvoitti A:n korvamaan B:n oikeudenkäyntikulut; KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita kulujen määrää.
12. A valitti päätöksestä oikeudenkäyntikulujen osalta Helsingin hovioikeuteen, joka 19.8.2016 pysytti käräjäoikeuden ratkaisun ja velvoittiA:n korvaamaan B:n oikeudenkyntikulut myös hovioikeuskäsittelyn osalta.
13. A jatkoi prosessia valittaen hovioikeuden ratkaisusta KKO:een, jolta heltisi valituksen tutkimiseen tarvittava valituslupa syksyllä 2017. Tämän jälkeen kului vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan asiassa ratkaisunsa. Se tapahtui tänään 16.7.2019.
Ratkaisuseloste KKO 2019:63
14. Koko prosessi kesti 8 v 4 kk. Tosin A oli luopunut edunvalvojan määräämistä koskevasta hakemuksestaan jo helmikuussa 2015, mutta sen jälkeen oikeudenkäymti jatkui vielä 4 v 6 kk oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
15. Onko tässä mitään laitaa? Kysyn, vaikka tiedän, että vastausta ei tulla antamaan. Kysymyksessä ei ollut mikä vaikea tai laja asia, vaan päin vastoin jokseenkin yksinkertainen ja selvä tapaus. Sitä käsiteltiin kuitenkin eri asteissa lähes 8,5 vuotta.
16. Toiseksi voidaan perustellusti kysyä, oliko asiassa tarpeen myöntää lainkaan valituslupaa. Olivathan jo sekä käräjäoikeus että hovoikeus päätynyt kumpikin siihen, että A:n tuli korvata B:n oikeudenkäyntikulut OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.
17. Mainittu lainkohta on selvä eikä sen tulkinnassa pitäisi olla vaikeuksia. Nyt oli kyseessä tosin ns. indispositiviinen asia, eli edunvalvojan määräämistä koskeva asia, jossa sovinto ei ole salittu, vaan joka on aina ratkaistava tuomioistuimen päätöksellä.
18. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo aiemmin katsottu, että tapaukseen sovellettava OK 21 luvun 7 §:n 2 momentti koskee myös indispositiivisia riita-asioita. Näin on todettu ennakkopäätöksessä KKO 2006:106, joka koski tuomioistuimessa vireillä olevaa lapsen huollosta annetun päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Mainittu asia oli jätetty sillensä sen vuosi, että hakija oli peruuttanut hakemuksensa. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin tapauksessa määräytyvän OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan.
19. Nyt esillä oleva asia on hyvin samankaltainen kuin KKO:n vuonna 2006 ratkaisema asiakin. Molemmat ovat luonteeltan indispositiisia ja kummassakin asiassa hakija on peruuttanut hakemuksensa. Tällöin hakija on on OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä toisin määrätä.
20. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten KKO:n perusteluista (kohdat 17 ja 18) ilmenee, ettei tuollaisia erityisiä syitä ollut. Ei myöskään ollut sellaisia kohtuusyitä, jotka olisivat OK 21 luvun 8 b §:n mukaan oikeuttaneet tuomioistuinta alentamaan hakijan maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää.
21. Sanoisin, että ratkaisun KKO 2019:63 ennakkopäätösarvo on melko vähäinen. Ratkaisu koskee tilannetta, joka on oikeuskäytännössä jokseenkin harvinainen. Koska samankaltainen tapaus on ratkaistu jo vuonna 2006 annetulla KKO:n ennakkopäätöksellä, ei valitusluvan myöntämiseen olisi ollut tarvetta. Valitusluvan myöntäminen ei toki ole koskaan väärin. Mutta jos valituslupa myönnetään, suhteellisen yksinkertainen ja selvä asia olisi toki kyettävä ratkaisemaan KKO:ssa joutuisasti. Ei siihen saisi lähes kolme vuotta mennä.
22. Lisäys edelliseen kapppaleeseen. Vaikka valitusluvan myöntäminen ei ole milloinkaan väärin tai virheellistä, tulee toisaaltaa ottaa huomioon se tosiasia, että KKO myöntää vuosittain aika tarkkaan yhtä paljon valituslupa. Jopa niin, että voisimme käyttää temiä valituslupakiintiö.; se liikkuu noin 130-140 valitusluvan puitteissa. Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta.
Hyviä huomioita blogistilta. Käsittelyajat KKO:ssa tuntuvat kohtuuttoman pitkiltä, mutta samaan aikaan kuulee KKO:n työntekijöiltä kommentteja siitä, että töitä on enemmän kuin ehtii tehdä. Paha mennä ulkopuolisena sanomaan, mikä on asian todellinen laita, mutta ei oikeudenkäyntikuluja koskevaan ratkaisuun pitäisi vuosikausia kulua.
VastaaPoistaVirolainen sanoi:
VastaaPoista"Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta."
Juuri näin. Konkreettinen esimerkki tapauksesta, missä valituslupa ehdottomasti olisi tullut myöntää, on Anneli Auerin (ja Jens Kukan) valitus Turun HO:n tuomiosta, millä Auer oli tuomittu 7,5 vuodeksi (ja Kukka 10 vuodeksi) vankeuteen pieniin lapsiinsa kohdistuneista seksirikoksista ilmeisesti sangen arveluttavan näytön perusteella. Annoin sovinnaisuussäännöistä piittaamatta palautetta oikeusneuvos Pertti Välimäelle:
"VALITUSLUVAN EPÄÄMINEN ASIASSA SYYTTÄJÄ VS. AUER JA KUKKA
Anneli Auerin ja Jens Kukan seksuaalirikoksia koskevista oikeudenkäynneistä, vaikka ne enimmältä osaltaan ovat olleet salaisia, on netistä kuitenkin ollut mahdollista saada luettavakseen autenttista oikeudenkäyntiaineistoa. Sen perusteella olen saanut vaikutelman, että Turun hovioikeuden ankarat 10 vuoden ja 7,5 vuoden tuomiot on perustettu varsin kyseenalaiselle perustalle.
Kun KKO kesäkuussa epäsi vastaajilta valitusluvan asiassa, olin yllättynyt. Vielä enemmän olen KKO:n suhtautumista ihmetellyt sen jälkeen, kun olen netistä saanut lisää tietoa (ihan oikeaa eikä vain huuhaa-tietoa, ks. mm. alla olevat linkit) oikeudenkäynnistä.
Myös lehdistön asenne minua on kummastuttanut. Auer ja Kukka tuomittiin lehdistössä, pääkirjoitusta myöten, jo Lounais-Suomen käräjäoikeuden lainvoimaa vailla olleen päätöksen perusteella julmin sanoin, jopa ennakoiden, mikä kohu nousisikaan, jos sellainen tuomittu pedofiili kuin Anneli Auer hovioikeudessa vapautettaisiin murhasyytteestä (Satakunnan Kansa 30.6.2012). Mielestäni ei ole liioiteltua - erään Itä-Suomen syyttäjänviraston syyttäjän tavoin - verrata nykyistä asenneilmastoa pedofiliasta epäiltyihin keskiaikaisiin noitavainoihin.
Tätä taustaa vasten olisin pitänyt ilmeisenä, että KKO valitusluvan "muu painava syy" -perusteella olisi myöntänyt.
Kun otin selvää, ketkä olivat mainitun päätöksen tehneet KKO:n tuomarit, petyin, kun näin kolmen tuomarin joukossa teidän nimenne. Teoksenne Osituksen sovittelu nimittäin on Aarnion-Kankaan teosten ohella kulunut ahkerassa käytössäni.
Olin lukenut myös KKO:n sivuilta löytyvän valituslupaa käsittelevän kirjoituksenne, jossa painava syy -peruste muilta osin valaisevassa esityksessä oli kuitattu seitsemällä rivillä. Siinä toteatte, että "jos lupaa pyydetään nyt esimerkiksi sen vuoksi, että asialla on hakijalle erityisen suuri ja ainutkertainen merkitys, hakemuksessa on syytä tuoda mahdollisimman valaisevasti ja konkreettisesti esiin, mitkä nimenomaiset seikat tekevät asiasta erityisen merkityksellisen ja ainutkertaisen". Minusta 10:n ja 7,5 vuoden vankeusrangaistuksilla sellaisinaan - ainakin Kukan ja Auerin kaltaisille hakijoille, joita ei ollut aikaisemmin rikoksesta tuomittu - on lähtökohtaisesti suuri ja ainutkertainen merkitys ilman yksityiskohtaisia perustelujakin.
Lisäperusteluina olisivat mielestäni tulleet kysymykseen näyttönä esitetyn todistusaineiston uudelleen arviointi - koska se ilmeisesti keskeisiltä osin on ollut varsin ristiriitaista ja tulkinnanvaraista - sekä viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, oikeudenkäynnin käyminen suljetuin ovin ja tällaisesta salaisesta menosta kansalaisille välittyvä syytetyn oikeusturvan kyseenalaisuus.
Viimeksi mainittu yleinen oikeusturvanäkökohta ja luottamuksen säilyttäminen tuomioistuinlaitokseen olisi mielestäni, nimenomaan tässä tapauksessa, puoltanut painavana syynä valitusluvan myöntämistä ja asian tutkimista vielä korkeimmassa oikeudessa. Onhan oikeudenkäynnin avoimuus ollut länsimaisen oikeusvaltion peruspilareita."
Ei nyr ihan koske aihetta, mutta kuitenkin: Mediamme sanoo Tukholman käräjäoikeuden tuominneen amerikkalaisen artistin kahden vuoden ehdolliseen vankeuteen. Mitenkähän tuo nyt oikein on? Syyttäjä oli vaatinut kuutta kuukautta. Kakai vuotta kai on koetusajan pituus ja itse ehdollisen vankeuden kesto jotain aivan muuta. Mutta kuinkahan tämä nyt oikein on, kun mediasta ei selvää saa.
VastaaPoistaTässäpä olisi mielenkiintoinen tapaus asiantuntijoiden pohdittavaksi:
VastaaPoistaKKO:2019:67
"Toimittajan asuntoon ja siihen liittyviin varastotiloihin oli toimitettu erityinen kotietsintä. Etsinnän yhteydessä oli takavarikoitu muun ohella tietokone ja muita tallennusalustoja, jotka toimittajan ilmoituksen mukaan sisälsivät lähdesuojan alaisia tietoja. Aineisto, jota etsintävaltuutettu ei voinut kotietsinnän kuluessa seuloa, oli eristetty sinetillä varustettuihin näytepusseihin. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että aineistoa ei ollut pakkokeinolain 8 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla sinetöity siten, että tutkinnanjohtajan olisi tullut saattaa luvun 12 §:n mukaisesti viimeistään kolmen päivän kuluttua tuomioistuimen ratkaistavaksi, saadaanko sinetöityä aineistoa tutkia tai hyödyntää."
https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/precedent/1565601140052.html
Sen lisäksi, että tapaus on vain alle kahdessa vuodessa "läpäissyt" kaikki oikeusasteet, niiin tuossa näyttäisi olevan mielenkiintoista pohdintaa mm toimittajan lähdesuojasta, erityisestä kotietsinnästä yms asioista, joista joku noheva asiantuntija saattaisi jopa saada mielenkiintoisen bloggauksen aikaiseksi!
Anonyymi kysyy?"Mediamme sanoo Tukholman käräjäoikeuden tuominneen amerikkalaisen artistin kahden vuoden ehdolliseen vankeuteen. Mitenkähän tuo nyt oikein on? Syyttäjä oli vaatinut kuutta kuukautta. Kakai vuotta kai on koetusajan pituus ja itse ehdollisen vankeuden kesto jotain aivan muuta. Mutta kuinkahan tämä nyt oikein on, kun mediasta ei selvää saa."
VastaaPoistaKaksi vuotta on todellakin koeajan pituus. Jos rap-kaveri tekee Ruotsissa kahden vuoden aikana rikoksen, ehdollinen voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön mutta rangaistukseen pituus mitataan erikseen. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa ei tuomittaessa rangaistus ehdollisena vielä määrätä, kuinka pitkä itse vankeusrangaistus olisi.