1. Edellisessä blogikirjoituksessa nmero 147 oli kysymys väittämistaakasta ja oikeustoimen kohtuullistamisesta. Nämä kysymykset ovat esillä myös ennakkopäätöksenä julkaistussa ratkaisussa KKO 2010:9, jota on niin ikään syytä kommentoida; en ole aiemmin sitä blogissani kommentoinut.
Mistä tapauksessa on kysymys?
2. Kiinteistökaupan ehdon mukaan myyjä (A) oli pidättänyt itselleen elinikäisen asumisoikeuden kiinteistöllä. Koska asumisoikeusehto oli tullut muuttuneiden olosuhteden takia kohtuuttomaksi, ostaja (B) vaati myyjää vastaan nostamassaaan kanteessa kauppasopimuksen sovittelemista siten, että asumisoikeusehto jätetään huomiotta eli kumotaan. Vastauksessaan A kiisti kanteen vaatimatta kauppasopimuksen muuta sovittelua siltä varalta, että kanne hyväksytään.
3. Salon käräjäoikeus hyväksyi B:n kanteen ja sovitteli oikeustoimilain (OikTL) 36 §:n nojalla sopimusta siten, että A:n asumisoikeutta koskeva ehto jätettiin huomioon ottamatta.
4. A valitti tuomiosta ja vaati Turun hovioikeudessa ensisijaisesti B:n kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti, jos asumisoikeutta koskeva ehto jätetään huomiotta, että koko kauppasopimus puretaan eli määrätään raukeamaan, koska sanotun ehdon raukeamisen myötä koko sopimus muuttuisi A:n kannalta kohtuuttomaksi. Hovioikeus jätti A:n vaatimuksen kaupan purkamisesta vasta hovioikeudessa tehtynä tutkimatta eikä muuttanut pääasian osalta käräjäoikeuden tuomion lopputulosta (hovioikeudessa äänestys 2-1).
5. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, tuliko A:n vasta hovioikeudessa esittämä toissijainen vaatimus tutkia. Korkeimman oikeuden enemmistö (äänestys 3-2) vastasi kysymykseen myöntävästi, vähemmistö puolestaan kieltävästi.
KKO:n ratkaisuseloste
Mihin ratkaisu perustuu?
6. Korkeimman oikeuden enemmistön perustelut ovat hieman hämmentävät, sillä ratkaisu on perustettu säännöksiin ja niiden tulkintaan, jotka eivät näyttäisi voivan tulla tapauksessa kysymykseen. KKO:n enemmistön ja vähemmistön perustelut ja soveltamat oikeusnormit poikkeavat yllättävän paljon tosistaan. Tämä on varsin epätavallista.
7.Yhteistä enemmistön ja vähemmistön perusteluissa näyttäisi olevan vain lähtökohta, josta tapauksessa on kysymys. OikTL 36 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi vaadittaessa sovitella oikeustoimen ehtoa tai jättää sen huomioon ottamatta, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Saman pykälän 2 momentin nojalla tuomioistuin voi sovitella sopimusta muiltakin osin tai määrätä sen raukeamaan, jos sopimuksen jäämistä muilta osin voimaan ei voida sovitellun ehdon vuoksi pitää kohtuullisena.
8. Tämän toteamiseen yhtäläisyydet enemmistön ja vähemmistön perusteluissa sitten päättyvätkin. Enemmistö on pohtinut jutun alkuperäisen vastaajan eli A:n vasta hovioikeudessa esittämän koko kaupan purkamista koskevan vaihtoehtoisen vaatimuksen sallittavuutta yksinomaan kanteen muuttamista koskevien OK 14 luvun 2 §:n säännösten valossa. (A:n valituksessaan esittämä vaatimus ”koko kaupan purkamisesta” on tulkittu sopimuksen sovittelua koskevaksi vaatimukseksi). Todettakoon, että ennakkopäätöksen otsikossa ei mainita lainkaan asiasanaa kanteen muuttaminen, vaikka juuri siitä enemmistön perusteluissa on ollut kysymys.
9. Korkeimman oikeuden enemmistön kanta, jonka mukaan OK 14 luvun 2 §:n säännöksiä kanteen muuttamisesta voidaan ”periaatteina” soveltaa myös vastaajaan, on yllättävä. Tällaista analogiaa ei ole oikeuskirjallisuudessa tiettävästi esitetty. Olisi ollut mielenkiintoista tietää tarkemmat perustelut tälle kannanotolle, mutta niitä ei ole ratkaisussa ilmoitettu. Perusteluissa ei ole nimetty edes sitä ”periaatetta”, jota enemmistö on tapaukseen soveltanut.
10. OK 14 luvun 2 §:n säännökset koskevat, kuten lain sanamuodostakin ilmenee, yksinomaan kantajan kannetta, vastaajan vastaukseen niitä ei voida soveltaa edes analogian nojalla. Kanteenmuutoskiellon ideana on oikeudenkäynnin keskittäminen ja prosessin kohteen laajentamisen ja ”rönsyilyn” estäminen tai ainakin minimoiminen. OK 14:2:n säännösten soveltaminen vastaajan vastineeseen on tarpeetonta, koska vastauksessa pitää luonnollisesti keskittyä vastaamaan ainoastaan kantajan kanteessa esitettyihin vaatimuksiin ja niiden perusteisiin. Jos vastaaja haluaa esittää kanteen johdosta omia vaatimuksia, hänen tulee nostaa kanne alkuperäistä kantajaa vastaan, jolloin tämän vastakanteen muuttamisen mahdollisuuksia tarkastellaan OK 14 luvun 2 §:n perusteella.
11. OK 14 luvun 2 momentin säännöksiä kanteen muuttamisen sallittavuudesta ei voida soveltaa vastaajaan vastineeseen. Lisäksi on otettava huomioon seuraavat seikat.
12. OK 14 luvun 2 :n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu kanteen muuttaminen, jonka analogiseen soveltamiseen korkeimman oikeuden enemmistö on ratkaisun perustanut, on periaatteessa sallittua missä oikeudenkäynnin vaiheessa tahansa, siis vielä muutoksenhakuasteessakin. Tällöin tulisi kuitenkin havaita, että vaatimukseen vaihtamiseen oikeuttava uusi asianhaara tai peruste on kanteen lisäperusteena muutoksenhakumenettelyssä (samoin kun alioikeuden pääkäsittelyvaiheessa) noudatettavien prekluusiojärjestelyjen alainen. Tämän vuoksi kantaja – po. tapauksessa myöskään vastaaja jos po. OK 14:2:n säännöksen katsottaisiin soveltuvan myös vastaajaan – ei voi enää dispositiivisen riita-asian muutoksenhaussa vedota uusiin seikkoihin, ellei hän saata todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota niihin aikaisemmin tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin (OK 25:14.2). Jos kantajan (vastaajan) oikeus vedota olosuhteiden muutokseen tai uuteen seikkaan oli jo prekludoitunut silloin, kun hän yrittää vaatimuksen muuttaa, kanteenmuutosta ei voida ottaa tutkittavaksi. Tähän seikkaan KKO:n enemmistö ei ole perusteluissaan kiinnittänyt huomiota.
13. Korkeimman oikeuden enemmistö (oikeusneuvokset Raulos, Välimäki ja Esko) on katsonut, että käräjäoikeuden tuomion mukainen vaikutus kauppasopimuksen ehtoihin on sellainen oikeudenkäynnin aikana tapahtunut olosuhteiden muutos, jota OK 14 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Tämänlaatuista tuomion lopputulokseen perustuvaa prosessuaalisen tilanteen tai olosuhteiden muutosta ei sanotussa lainkohdassa ole kuitenkaan tarkoitettu. Olosuhteiden muutoksella tarkoitetaan tässä yhteydessä yksinomaan ns. ulkoprosessuaalisten olosuhteiden muuttumista oikeudenkäynnin aikana.
14. Tapaus olisi ollut ratkaistava, kuten korkeimman oikeuden vähemmistön perusteluista ilmenee, väittämistaakkaa (OK 24:3.2), tuomarin prosessinjohtoa (OK 6:2a ja 26:25) ja uuden aineiston prekluusiota (OK 25:17.1) koskevien säännösten nojalla. On yllättävää, että korkeimman oikeuden enemmistön perusteluissa nämä relevantit kysymykset ja säännökset on tyystin sivuutettu.
15. Tuomioistuin ei voi sovitella tai kohtuullistaa oikeustointa tai sen ehtoa viran puolesta, vaan asianosaisen tulee vaatia sovittelua ja vedota sellaisiin konkreettisiin seikkoihin, joihin hän sovitteluvaatimuksensa perustaa. Kysymys on siitä, oliko jutun vastaaja (A) jo käräjäoikeudessa vaatinut tai tosiasiallisesti tarkoittanut vaatia omalta osaltaan kauppasopimuksen sovittelua ja oliko hän vedonnut tai tarkoittanut vedota sellaisiin perusteisiin, joiden vuoksi B:n kanteessa vaadittu lopputulos johtaisi hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen. Tässä on selostettavan tapauksen ydinkohta ja -kysymys.
16. Korkeimman oikeuden vähemmistön perusteluissa selostetaan tarkemmin, mitä vaatimuksia ja perusteita asianosaiset olivat käräjäoikeudessa esittäneet. Selosteesta ilmenee, että A oli tehnyt käräjäoikeudessa vastapuolelleen nimenomaisen sovintotarjouksen, joka oli ollut voimassa pääkäsittelyyn asti ja jossa hän oli esittänyt kaupan purkamista. Korkeimman oikeuden enemmistö on kuitenkin katsonut, että A ei ollut vaatinut koko kaupan purkamista eikä esittänyt vaatimukselleen asianmukaisia perusteita.
17. Tällaisessa tilanteessa käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut käyttää pääkäsittelyssä materiaaliseen prosessinjohtoon kuuluvaa kyselyoikeuttaan ja tiedustella, kun sovintotarjouksessa oli nimenomaan esitetty koko kaupan purkamista, jota A itse asiassa halusi vaatia ja millä perusteilla. Toisin sanoen, oliko A:n tarkoituksensa vaatia OikTL 36 §:n 2 momentin nojalla koko kauppasopimuksen raukeamista siinä tapauksessa, että asiassa päädyttäisiin kantajan (B) vaatimuksen hyväksymiseen. Näin ei kuitenkaan ollut käräjäoikeudessa tehty.
18. Korkeimman oikeuden vähemmistö (oikeusneuvokset Häyhä ja Mansikkamäki) katsoi, että prosessinjohtoon eli kyselyoikeuden käyttämiseen ei olisi ollut aihettakaan, koska A:ta oli käräjäoikeudessa edustanut lainoppinut avustaja. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin yksimielisesti katsottu, että tuomarin kyselyoikeuden käyttäminen ei rajoitu ainoastaan tilanteisiin, jossa asianosainen esiintyy oikeudessa ilman lainoppinutta avustajaa (ks. esim. Jyrki Virolainen, Materiaalinen prosessinjohto, 1988 s.154-159, Juha Lappalainen, Vahingonkorvausvaatimuksesta rikosjutussa (1986) s. 413-413 ja Antti Jokela, Oikeudenkäynti II, 2002 s. 326). Myöskään kirjoitetusta laista (OK 6:2a) ei saada tukea käsitykselle, jonka mukaan tuomarilla ei olisi velvollisuutta esittää asian selvittämistä koskevia kysymyksiä, jos asianosaista avustaa tai edustaa lainoppinut avustaja tai asiamies. Se, onko asianosaisella avustaja tai asiamies oikeudenkäynnissä, voi vaikuttaa ainoastaan siihen tapaan, jolla kyselyoikeutta ja materiaalista prosessinjohtoa yleensäkin harjoitetaan (ks. Virolainen mt. s. 155).
19. Korkeimman oikeuden vähemmistö on päätynyt siihen, että A:n vasta hovioikeudessa esittämä vaatimus sopimuksen sovittelemisesta ja kaupan purkamisesta oli prekludoitunut OK 25:17.1:n nojalla. Itse päätyisin siihen, että käräjäoikeuden prosessinjohdossa tapahtunut edellä mainittu laiminlyönti on sellainen OK 25:17.1:ssa tarkoitettu peruste, jonka vuoksi A ei ole voinut käräjäoikeudessa vedota niihin seikkoihin, joiden takia B:n kanteen mukainen ratkaisu johtaisi hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen eikä vaatia koko kaupan purkamista. Näin ollen hänellä oli oikeus esittää sanottu vaatimus ja sen perusteet vasta hovioikeudessa.
Mitä ratkaisusta seuraa?
20. Korkeimman oikeuden ratkaisun lopputulos on toki koko sopimuksen purkamista vaatineen A:n kannalta oikea ja kohtuullinen, sillä nyt hän sai jutun palauttamisen myötä hovioikeudessa uuden tilaisuuden vaatimuksensa tutkimiseksi. Mutta ennakkopäätöksiä, joiden tarkoituksena on ennen kaikkea oikeuskäytännön ohjaaminen ja selkeyttäminen, on luonnollisesti tarkasteltava siltä kannalta, onko mainitussa ohjaamistehtävässä onnistuttu.
21. Korkeimman ratkaisun perustelut eivät valitettavasti vakuuta eikä niillä tule ilmeisesti olemaan toivottua ohjausvaikutusta. Päin vaston näyttää siltä, että niukat ja sekavilta vaikuttavat perustelut, joissa on sivuutettu itse asiassa lähes kaikki kyseiseen tapaukseen soveltuvat oikeuskysymykset (väittämistaakka, prosessinjohto ja prosessuaalinen prekluusio) ja kiinnitetty huomiota vain kanteen muuttamiseen, joka ei kuitenkaan tapaukseen sovellu, ovat omiaan vain hämärtämään oikeustoimen kohtuullistamisen jo ennestään vaikeaselkoista prosessuaalista problematiikkaa (ks. esim. edellä blogikirjoituksessa numero 147 kommentoitua ratkaisua KKO 2008:77).
22. Korkeimman oikeuden vähemmistön perustelut menevät asian ytimeen, mutta arvostelua perusteluissa herättää se, että vähemmistö on pitänyt tuomarin selventävää prosessinjohtoa tarpeettomana sillä perusteella, että asianosaista on edustanut oikeudessa lainoppinut avustaja. Kyselyoikeuden käyttö ja materiaalinen prosessinjohto yleensäkin on kuitenkin oikeutettua ja tuomarilla on siihen asian selvittämiseksi usein aihetta myös ns. asianajajaprosessissa.
Erinomainen läpivalaisu tapauksesta!
VastaaPoista