2. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentti koskee tilannetta, jossa tuomari tai hänen läheisensä on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa. Oikeusaste-esteellisyys edellyttää käytännössä tuomariksi siirtymistä toisesta tuomioistuimesta tai viranomaisesta, esimerkiksi syyttäjän tehtävästä. Toisena vaihtoehtona on, että tuomarin käsittelemää asiaa tai sitä sivuavaa tapausta on käsitellyt hänen perheenjäsenensä tai läheinen sukulaisensa, joka on työskennellyt toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa.
3. Tapaus KKO 2017:97 koski sitä, että hovioikeudenneuvos oli ratkaissut käräjätuomarina telekuuntelua ja -valvontaa koskevat pakkokeinoasiat ja myöhemmin hän oli osallistunut hovioikeudessa samaan kokonaisuuteen liittyneen syyteasian käsittelyyn. Telekuuntelua ja -valvontaa koskevat lupa-asiat oli käsitelty käräjäoikeudessa 4.1.2011 ja syyteasia ratkaistu hovioikeudessa 31.3.2015. Telekuuntelu ja -valvonta-asiat olivat kohdistuneet A:n ja B:n matkapuhelinliittymiin ja samat henkilöt olivat myöhemmin olleet syytteessä useista törkeistä petoksista. Hovioikeus oli tuominnut A:lle kahden vuoden ja 10 kuukauden sekä B:lle kolmen vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistukset. A ja B olivat haettuaan hovioikeuden tuomioon valituslupaa KKO:lta tehneet esteellisyysväitteen hovioikeudenneuvoksesta, mutta vasta sen jälkeen, kun muutoksenhaulle asetettu määräaika oli umpeutunut.
KKO 2017:97
4. Korkein oikeus joutui arvioimaan tapauksessa ensinnäkin sitä, kohdistuuko vasta muutoksenhaulle osoitetun määräajan jälkeen tehtyyn esteellisyysväitteeseen prekluusio. Otettuaan esteellisyysväitteen tutkittavaksi KKO ratkaisi kysymyksen varsinaisesta esteellisyysperusteesta. KKO:n ratkaisu esteellisyydestä syntyi äänin 3-2 siten, että vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset hyväksyivät esittelijän mietintöön sisältyneen ratkaisuehdotuksen. Äänestys ja sen lopputulos kertovat siitä, että kysymys oli eräänlaisesta rajatapauksesta, jossa voidaan nähdä sekä esteellisyyttä puoltavia että sitä vastaan puhuvia seikkoja. Tässä yhteydessä voidaan arvioida myös KKO:n ratkaisun perusteluissa käytettyjä argumentteja, koska ne selvittävät sitä, miksi esteellisyyttä on päädytty arvioimaan eri tavoin.
5. Lukija voi tietysti kysyä, millä asiantuntemuksella kommenttia on kirjoitettu. Olen taustaltani käräjätuomarin viranhoidon ohella prosessioikeuden tutkija ja julkaissut vuonna 2007 väitöskirjan tuomarin esteellisyydestä, joka on tarkastettu Lapin yliopistossa. Väitöskirjaan sisältyy kannanotto myös oikeusaste-esteellisyyteen monien muiden esteellisyyskysymysten ohella ja siinä olen arvioinut telekuuntelua ja -valvontaa koskevien pakkokeinoasioiden käsittelyn vaikutusta oikeusaste-esteellisyyteen. Mielenkiintoista sinänsä, KKO:n perusteluissa ei ole viitattu oikeuskirjallisuuteen, joten väitöskirjassa esitetyn kannanoton vaikutusta ratkaisuun voi vain arvailla.
6. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:n mukaan asianosaisen tulee tehdä väite tuomarin esteellisyydestä heti ryhtyessään käyttämään asiassa puhevaltaa ja saatuaan tiedon asiaa käsittelevistä tuomareista. Tapauksessa KKO 2017:97 asianosaisten on pitänyt saada tieto hovioikeuden asiaa käsitelleestä kokoonpanosta viimeistään pääkäsittelyssä. Olennaista on ollut, milloin asianosainen on saanut tiedon perusteesta, joka esteellisyyden on hänen mielestään aiheuttanut.
7. Tältä osin lainsäädännössä on jaoteltu esteellisyysperusteet kahteen kategoriaan. Jos kysymys on ns. harkinnanvaraisesta perusteesta, asianosaiselta edellytetään pätevää syytä sille, että esteellisyysväite tehdään vasta tuomion antamisen jälkeen. Jos taas kysymyksessä on ns. ehdoton esteellisyysperuste, tällaista pätevän syyn vaatimusta ei ole asetettu. Jaottelun eräs ongelma on, että jako harkinnanvaraisiin ja ehdottomiin esteellisyysperusteisiin on itsessään harkinnanvarainen kysymys. Toisin sanoen lainsäädännössä ei tarkemmin erotella sitä, mitkä esteellisyysperusteet ovat harkinnanvaraisia. Voidaan arvioida, että laissa määriteltyyn läheissuhteeseen, työ- tai omistussuhteeseen tms. perustuva esteellisyys useimmiten on laadultaan ehdotonta, koska esteellisyyden kannalta ratkaisevat elementit ovat pääteltävissä suoraan laista. Sen sijaan esimerkiksi ennakkoasenne-esteellisyys, jota koskee oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentti, on luonteeltaan harkinnanvaraista.
8. Korkein oikeus on pitänyt oikeusaste-esteellisyyttä laadultaan ehdottomana (kohta 8). Tätä näkemystä voidaan puoltaa sillä, että lainkohtaan ei sisälly suoranaisesti harkinnanvaraisuuteen viittaavaa lauseketta toisin kuin ennakkoasenne-esteellisyyden kohdalla on laita. Tätä voisi ilmentää esimerkiksi seuraavanlainen lausuma; ”jos on perusteltua aihetta epäillä tuomarilla olevan asiaan ennakkoasenne…”. Oikeusaste-esteellisyyden osalta on todettu kategorisemmin, että ”tuomari on esteellinen, jos…” Oikeusaste-esteellisyyteen pitää muutoinkin suhtautua ankarammin, koska sitä voidaan puoltaa paitsi ennakkoasenteen puuttumisella myös sillä, että ns. instanssijärjestyksen periaate edellyttää alemman tuomioistuimen ja muutoksenhakutuomioistuimen kokoonpanojen erillisyyttä. Jos aidosti samaa asiaa käsittelisi molemmissa sama tuomari, ei kysymys olisi enää todellisesta ja tehokkaasta muutoksenhakuoikeudesta asianosaisen kannalta.
9. Oikeusaste-esteellisyyden ehdottomuutta vastaan voidaan kuitenkin argumentoida sillä, että lainkohtaan (OK 13:7,1) sisältyy harkinnanvarainen samaa asiaa koskeva ilmaus. Itse asiassa tapaus KKO 2017:97 äänestystuloksineen osoittaa, että on tosiasiassa harkinnanvaraista, mitä samalla asialla tässä tilanteessa tarkoitetaan.
10. Oikeusaste-esteellisyyden pitäminen ehdottomana esteellisyysperusteena on perusteltavissa painavammin harkinnanvaraisuuteen verrattuna, joten tältä osin KKO on oikeilla jäljillä. Vastaavaan päätelmään olen päätynyt itse väitöskirjassani. Toisaalta erottelulla harkinnanvaraisiin ja ehdottomiin esteellisyysperusteisiin ei näytä tapauksessa olevan kovin olennaista merkitystä, sillä asianosaisten todetaan saaneen tiedon telekuuntelua ja -valvontaa koskevista päätöksistä vasta muutoksenhaulle asetetun määräajan jälkeen. Tämä päätelmä perustui siihen, että päätökset eivät sisältyneet esitutkinta-aineistoon, joten asianosaisten ilmoitusta päätösten tiedoksisaamisesta pidettiin uskottavana. Tähän lopputulokseen olisi voitu päätyä joka tapauksessa, jos mitään muuta näyttöä päätösten toimittamisesta asianosaisille ei ollut. Tapausselosteesta ilmenee, että KKO:n pyytämissä vastauksissa ei ollut riitautettu asianosaisten väitettä päätösten tiedoksisaamisesta muutoksenhaun määräajan jälkeen (kohta 11).
11. Esteellisyysperustetta koskevan ratkaisunsa KKO:n enemmistö on perustellut pääasiassa sillä, että telekuuntelua ja –valvontaa koskevien päätösten tekemisessä ei ollut kysymys samasta asiasta syyteasian kanssa. Näkemys on perustunut siihen, että telekuuntelu ja -valvonta-asiat käsitellään yleensä esitutkintavaiheessa ennen syytteen vireille tuloa ja telekuuntelua ja -valvontaa koskevat ratkaisut perustuvat lupaedellytysten harkitsemiselle. Niihin liittyvä harkinta on siten oikeudellisesti ja näytön osalta varsin erilaista verrattuna syyteasiaan. KKO:n enemmistö on painottanut sitä, että prosessuaalisesti samalla asialla yleensä ymmärretään muuta, toisin sanoen erillisesti käsiteltävää lupa-asiaa ei yleensä samaisteta myöhemmin käsiteltävään pääasiaan. Enemmistö on siten perustanut arvionsa lain sanamuodolle sekä reaalisille ja prosessioikeuden systematiikasta johdetuille argumenteille.
12. Vähemmistö puolestaan on antanut huomattavasti enemmän merkitystä lain esitöille. Oikeudenkäymiskaaren 13 lukua uudistettaessa laadittu hallituksen esitys (HE 78/2000) edustaa sinänsä tasokasta lainvalmistelutyötä. Hallituksen esitykseen sisältyy yksityiskohtaisiakin tulkintaohjeita esteellisyysperusteista. Näin on myös oikeusaste-esteellisyyden kohdalla, sillä hallituksen esityksessä on todettu, että ”myöskin osatuomion antaminen ja pakkokeinoista tai turvaamistoimista päättäminen aiheuttaa vastaavan esteellisyyden muutoksenhakutuomioistuimessa…” (s. 41). Lainvalmistelija on siis ollut huomattavan kategorisella kannalla pakkokeinoasioiden vaikutuksesta erottelematta telekuuntelua ja -valvontaa koskevia pakkokeinoasioita muista, esimerkiksi vangitsemisesta. Käytännössä pakkokeinoasiat kuitenkin eroavat toisistaan huomattavasti niin asianosaiseen kohdistuvan pakon ankaruuden kuin ratkaisunteossa huomioon otettavien seikkojen ja pakkokeinon käytön tavoitteen kannalta.
13. Vähemmistö on ollut sillä kannalla, että samaa asiaa tulkitaan yhdenmukaisesti oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 ja 2 momentteja sovellettaessa. Lain esitöissä on lähdetty siitä, että samaan rikosepäilyyn perustuva pakkokeinoasia ja syyteasia koskevat samaa asiaa. Vähemmistö on sinänsä paikkaansa pitävästi huomauttanut, että oikeusaste-esteellisyys koskee niitäkin tilanteita, joissa tuomari on käsitellyt samaa asiaa muussa viranomaisessa kuten ulosottovirastossa tai syyttäjänä. Tällöin asian käsitteleminen eroaa oikeudellisesti tai sisällöllisesti tuomioistuimen käsittelystä. Vähemmistö on vielä viitannut ehdottomilta esteellisyyssäännöksiltä vaadittavaan selkeyteen ja huomauttanut, että ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö ei tule arvioitavaksi, koska se ei edellytä näin ehdotonta esteellisyyssäännöstä. Vähemmistön mukaan tällä ei ole tulkinnallista vaikutusta siihen, miten kansallisen lain ehdottomia esteellisyyssäännöksiä sovelletaan.
14. Vähemmistö tuntuu painottavan enemmistöä enemmän hallituksen esitystä ja pitää sitä saman asian osalta jotenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. Toinen huomiota herättävä päätelmä on ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen esteellisyysnormin suhde. On tietysti totta, että hallituksen esityksen viittaus pakkokeinon käsittelemisen vaikutuksesta esteellisyyteen on yksiselitteinen ja sellaisena puoltaa vähemmistön johtopäätöstä. Ei kuitenkaan voida pitää erityisen onnistuneena sellaista lainkäyttöä, jossa ns. kiperässä tapauksessa tukeudutaan pääasiassa lainvalmisteluasiakirjoihin selvittämättä tulkintakannanottoja muista oikeuslähteistä tai arvioimatta eri ratkaisuvaihtoehtojen tosiasiallista vaikutusta taikka pohtimatta ns. reaalisia argumentteja.
15. Jos sama asia olisi niin selväpiirteisesti määriteltävä käsite kuin vähemmistö antaa ymmärtää, merkittävä osa oikeuskäytännössä tarkastelluista esteellisyysongelmista olisi näennäisiä. Kuitenkin tiedetään, että oikeudenkäynteihin liittyy moninaisia tilanteita, joissa esteellisyyttä on jouduttu arvioimaan, kun tuomari on käsitellyt kahta asiaa, joilla on jokin liityntä toisiinsa asianosaisten tai asian sisällön vuoksi. Kategorista käsitemäärittelyä ei voida pitää kovin hedelmällisenä esteellisyyden kannalta, koska tällaisella tarkastelutavalla ei välttämättä tavoiteta puolueettomuuden todellista merkitystä eikä tarkastelussa käytettävää objektiivista näkökulmaa.
16. Etenkin ennakkoasenne, eli aikaisemman asian käsittelemisestä mahdollisesti aiheutunut käsitys jutun ratkaisemisen kannalta olennaisista seikoista, on huomattavasti monitahoisempi kysymys ja arvio edellyttää onnistuakseen laajempaa tarkastelua. Olennaista on silloin arvioida, onko tuomari ensimmäisen jutun käsittelyssä ottanut vastaan näyttöä ja antanut ratkaisun, joilla on liityntä myöhempään juttuun ja, joiden perusteella tuomarin arvio myöhemmässä jutussa on ennakoitavissa. Esimerkiksi vangitsemispäätös merkitsee tietynsisältöistä kannanottoa syyllisyyden todennäköisyydestä, mutta perustuu huomattavasti suppeampaan tosiseikkoja koskevaan selvitykseen kuin syyteasia. Tästä syystä vangitsemisasian käsittelemisen syyteasiaa edeltävästi ei ole tulkittu aiheuttavan ennakkoasenne-esteellisyyttä myöhempää syyteasiaa ajatellen.
17. Saman asian käsitteen kovin kategorinen arvioiminen saattaa lisäksi johtaa hankaluuksiin sovitettaessa yhteen ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön vaatimuksia kotimaiseen lainsäädäntöön. Ihmisoikeustuomioistuimen tarkastelutapa sivuuttaa kansalliset käsitemäärittelyt, joilla ei voida perustella ihmisoikeussopimuksen asettamien vaatimusten loukkaamista. Ihmisoikeustuomioistuimen omaksumasta autonomisesta tulkinnasta voidaan toki olla monta mieltä, mutta jollakin tavoin sen suorittama yleiseurooppalainen ja kansalliset oikeusjärjestykset samalle viivalle asettava tarkastelutapa pitää voida toteuttaa. Kansallisen lainkäyttäjän ei siten ole tarkoituksenmukaista takertua liiaksi lainvalmisteluasiakirjoissa esitettyihin tulkintoihin, koska samalle asialle kansallisesti annetut merkitykset eivät ole merkityksellisiä Strasbourgissa, kun ihmisoikeustuomioistuin suorittaa tuomioistuimen puolueettomuuden tarkastelua.
18. Kumpi esteellisyysperusteen tulkinnoista sitten on oikea? Enemmistö on antanut perusteluissaan enemmän merkitystä telekuuntelua ja -valvontaa koskevan ratkaisun käsittelytavalle sekä erillisyydelle syyteasiasta. Telekuuntelua ja -valvontaa koskevat lupa-asiat käsitellään käräjäoikeudessa salaisesti esitutkinnan kuluessa eivätkä syyteasian asianosaiset osallistu käsittelyyn, koska muutoin salassapidon merkitys mitätöityisi. Salaisten pakkokeinojen tarkoituksena on mahdollistaa rikostutkinta, kun epäiltyjen tai muiden henkilöiden puhelimiin voidaan kohdistaa seurantaa tai voidaan selvittää puhelutiedoista, kenen välillä on ollut viestintää. Telekuuntelua ja -valvontaa käsiteltäessä esitutkinta on yleensä vasta alkuvaiheessa, jolloin lupa-asia ratkaistaan tutkinnanjohtajan antamien tietojen perusteella. Mitään varsinaista näyttöä ei oteta vastaan ja luvan myöntämisen yleisenä edellytyksenä on ”syytä epäillä” – siis sama näyttökynnys kuin esitutkinnan aloittamisessa. Telekuuntelua ja -valvontaa koskeva lupa-asia eroaa sikäli olennaisesti esimerkiksi vangitsemisesta, että vangitsemisasiassa epäilty on osallisena, häneen kohdistetaan vapautta voimakkaasti rajoittava pakkokeino, vangitsemisvaatimusta käsiteltäessä tarkastellaan rikosepäilyä ja sen perusteita laajemmin sekä vangitsemisen yleisenä edellytyksenä ovat ”todennäköiset syyt”. Vangitseminen toisin sanoen edellyttää samaa näyttökynnystä kuin syytteen nostaminen.
19. Telekuuntelun ja -valvonnan erottaminen vangitsemisesta on perusteltua, kun huomioon otetaan niiden väliset prosessuaaliset ja sisällölliset erot. Voidaan kysyä, onko lainvalmistelijan mieleen hallituksen esitystä kirjoitettaessa edes juolahtanut telekuuntelu ja -valvonta, kun hallituksen esityksessä on viitattu ainoastaan pakkokeinoasioihin niitä tarkemmin yksilöimättä. Tähän retoriseen kysymykseen ei vastausta saada, mutta joka tapauksessa KKO:n enemmistön kantaa voidaan pitää perustellumpana ja sitä voidaan puoltaa painavammin argumentein.
20. Jos itse olisin joutunut ratkaisemaan kysymystä hovioikeudenneuvoksen esteellisyydestä telekuuntelu ja -valvonta-asian käsittelemisen perusteella, olisin päätynyt KKO:n enemmistön kanssa samaan johtopäätökseen. Olen sivunnut teemaa väitöskirjassa ja todennut lähinnä pakkokeinoasioiden erilaiseen näyttökynnykseen ja esitettävään näyttöön perustuen, että telekuuntelua ja -valvontaa koskevan asian käsitteleminen ei aiheuta oikeusaste-esteellisyyttä syyteasiassa. Tältä osin samoin kuin siviiliprosessuaalisten turvaamistoimien kohdalla olen ollut eri linjalla hallituksen esityksen kannanottoihin ja perustellut kantani esteellisyyssääntelyn johdonmukaisuuteen liittyvillä argumenteilla. Hallituksen esityksessä on esitetty sekä turvaamistoimien että pakkokeinoasioiden käsittelystä varsin kategorisia esteellisyyttä koskevia kannanottoja, jotka eivät ole johdonmukaisia muuhun esteellisyyssääntelyyn suhteutettuna. Näyttää siltä, että tapauksessa KKO 2017:97 enemmistö on kulkenut samanlaisia polkuja päättelyssään – oikeuskirjallisuuteen kuitenkaan viittaamatta.
Antti Tapanila
Oikeustieteen tohtori, käräjätuomari
Miten ennakkoasenne tai -kanta ilmiönä erotetaan siitä, että tuomioistuin, etenkin ylin sellainen, joutuu lähtökohtaisesti seuraamaan omaa aiempaa käytäntöään; näin siinäkin tapauksessa, että samat tuomarit itse olisivat olleet mukana myös noissa aiemmissa käytäntöä luovissa ratkaisuissa?
VastaaPoistaArtikkelin kirjoittaja Antti Tapanila on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi Lapin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Tuomarin esteellisyys tarkastettiin vuonna 2007. Olin Tapanilan työnohjaaja ja toimin väitöstilaisuuden kustoksena. Virallisena vastaväittäjänä oli professori Laura Ervo.
VastaaPoistaTapanila on kirjoittanut myös kirjat Syytetyn oikeus syyttäjän todistajien kuulemiseen (2004) ja OIkeudenkäynnin julkisuus riita-ja rikosasioissa (2009). Hän on mukana osakirjoittajana teoksissa Pellonpää - Gullans - Pölönen - Tapanila, Euroopan ihmisoikeussopimus (5. uud. painos 2012) ja Pölönen - Tapanila, Todistelu oikeudenkäynnissä (2015).
Lisäksi Tapanila on kirjoittanut lukuisia artikkeleja ja oikeustapauskommentteja mm. Defensor Legis -lehdessä.
Em. kirjasta Euroopan ihmisoikeussopimus on tekeillä jo 6. painos, joka ilmestyy tänä vuonna.
Avoinna olevaa KKO:n jäsenen virkaa ovat hakeneet Jussi Tapani, Helena Lemponen, Eva Tammi-Salminen, Jakko Rautio, Anne-Mari Hallavainio, Petri Martikainen, Jussi Karttunen, Timo Ojala, Ari Wirén, Ari Kyllönen, Asko Välimaa ja Juha Raitio.
VastaaPoistaVahvoilla ovat todennäköisesti Jussi Tapani, Eva Tammi-Salminen, Jaakko Rautio, Timo Ojala ja Asko Välimaa.
Mielenkiintoista nähdä, että hakijoiden joukossa ovat rikosoikeuden professori Jussi Tapani ja OM:n kansliapäällikkö Asko Välimaa. Tammi-Salminen sai KKO:ssa viime nimityskerralla kaksi ääntä, mikä kertoo, että hän on varteenotettava ehdokas virkaan.
Selvää on, ettei 60-vuoden kieppeillä olevilla hakijoilla (Kyllönen ja Wirén) ole menestymisen mahdollisuuksia.
"Ikuisuushakijoita" eli varsin usein hakijoina esiintyneitä lakimiehiä ovat Kyllösen lisäksi Karttunen, Rautio ja Raitio.
Hallntolakimiehet Lemponen ja Hallavainio eivät voine tulla kysymykseen. Välimaakin on nyt hallinnossa, mutta toisaalta hänellä on erittäin pitkä kokemus lainsäädäntöneuvoksen ja lainsäädäntöjohtajan tehtävistä sekä aika pitkä ura myös prosessioikeuden tutkijana ja assistenttina.
Sanoisin, että Asko Välimaa on selvästi kokeneempi, monipuolisempi ja myös pätevämpi hakija ja lakimies kuin edellisellä kerralla virkaan nimitetty "KKO:n oma poika", esittelijäneuvos Juha Mäkelä.
Finaalissa lienevät vastakkain Jussi Tapani ja Asko Välimaa. Myös Timo Ojalalla, Eva Tammi-Salmisella ja Jaakko Rautiolla on skabassa tiettyjä mahiksia.
Kyseessähän näyttää olevan kysymys siitä onko telepakkokeinot samaa asiaa tai sen osaa kuin mitä itse pääasia on. KKO:n enemmistön mielestä kyseessä ei ole sama asia tai sen osa, mikä näyttänee ratkaisseen koko asian. Eikö ole olemassa esim EIT:n päätöksiä jossa samuutta arvioidaan samankaltaisessa asiassa, viitaten esitutkintaan tai johonkin muuhun aikaisempiin toimiin ja päätöksiin jotka on tehty joka tapauksessa ennen oikeuskäsittelyä? Asian ei välttämättä tarvitse olla rikosjuttu. Tuntuu jotenkin niin uskomattomalta ettei vastaavan kaltaisia tilanteita olisi missään aiemmin käsitelty.
VastaaPoistaKKO:n ratkaisuun 2017:97 liittyen Tapanilan kommentit hämmästyttää siltä osin kun hän on ilmaissut olevansa enemmistön kanssa samaa mieltä ratkaisun lopputuloksesta. Mielipiteensä hän ilmeisesti pystyy muodostamaan KKO:n julkisen päätöksen pohjalta. Asian julkisesta selosteesta ei käy ilmi mihin seikkoihin tai oikeuskirjallisuuteen valittajat ovat asiassa vedonneet. Tilannetta läheltä seuranneena tiedän kertoa että ainakin osa valittajista on nimenomaan tukeutuneet Tapanilan kirjallisuuteen, josta ovat saaneet tukea omaan näkökulmaansa. Viittaus on tehty ainakin kirjallisuuteen Tapanila, Antti, Tuomarin esteellisyys, Jyväskylä 2007 s.216-217 ja 267. "Johtuen näyttövaatimuksen alhaisuudesta telekuuntelusta ja valvonnasta päättämisen ei katsota aiheuttavan tuomarille esteellisyyttä ilman erityisiä syitä"
VastaaPoistaNo oliko asiassa erityisiä syitä, koska kyseistä Tapanilan viittausta käytettiin? Valittajien mielestä kyllä. Telepakkokeino hakemuksen käräjäoikeudelle laatinut tutkinnanjohtaja oli erittäin ja jopa tarpeettoman yksityiskohtaisesti selostanut käräjäoikeudelle vaatimuksensa. Hakemuksessa oli niin yksityiskohtaista tietoa että hakemusta olisi voinut käyttää syyttäjän haastehakemuksena, joka sittemmin melkein myös toteutui, eli syyttäjän syytekirjelmä oli lähes identtinen kyseisen telepakkokeino hakemuksen kanssa. Hakemuksessa oli myös osittain virheellistä tietoa, jotka myöhemmin oikeudenkäynnissä osoittautui vääräksi tiedoksi. Tutkinnanjohtajan vaatimuksessa oli myös asiaa kuvailtu niin että "on syyllistytty ja on tehty" eli ei edes epäilyä vaan suoraan "varmaa syyllistävää faktaa" ilman pienintäkään tietoa syyttömyysolettamasta.
Telepakkokeinosta päättänyt käräjätuomari yhtyi täysin tutkinnanjohtajan vaatimuksen perusteluihin joista käräjätuomarille on täytynyt muodostua jonkinlainen käsitys väitetystä tapahtumankulusta. Näitä yksityiskohtaisia tietoja kyseinen käräjätuomari käsitteli sitten syytteen muodossa hovioikeudessa väittäen jälkeen päin KKO:lle ettei edes muistanut tehneensä kyseistä telepakkokeino päätöstä käräjätuomarina toimiessaan.
Korkein oikeus ei päätöksessään maininnut sanallakaan siitä mihin seikkoihin tai oikeuskirjallisuuteen valittajat ovat viitanneet tai siitä oliko tukinnanjohtajan tekemä telepakkokeino hakemus jotenkin tarpeettoman yksityiskohtainen, joka voisi aiheuttaa esteellisyyden erityisistä syistä kuten Tapanila on kirjallisuudessaan katsonut ja kuten valittajat asian olivat KKO:lle ilmaisseet.
Asiassa on siis viitattu oikeuskirjallisuuteen, mutta ilmeisesti vain valittajien toimesta, eikä näitä seikkoja ole tuotu esille varsinaisessa päätöksessä.
Jää arvoitukseksi olisiko Tapanila sittenkin ollut vähemmistön kannalla, jos olisi päässyt tutustumaan asiaan yksityiskohtaisemmin, eikä vain julkisen tiedon pohjalta. Mikäli yksityiskohtaisesti asiaan tutustumisen jälkeen mielipide olisi edelleenkin sama, sotisi kyseinen mielipide hänen omaa kirjallisuutta vastaan.
KKO:lla on vanhastaan ollut sellainen tapa, ettei se kerro tai selosta päätöksissään, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen pättelyyn asianosaiset, siis valittaja ja tämän vastapuoli, ovat kirjelmissään KKO:ssa vedonneet.
VastaaPoistaMaan toinen ylin oikeusaste eli KHO on sitä vastoin täysin "toista maata", sillä se selostaa ratkaisuissaan yksityiskohtaisesti valituskirjemien samoin kuin vastinekiejelmien sisältöä.
Minusta KHO:n omaksuma käytäntö on selvästi parempi. Kuten anonymi edellä toteaa, KKO:n tavasta voi syntyä helposti sellainen vaikutelma, että KO ei ole riittävästi ottanut huomioon niitä perusteita ja seikkoja, joihin valittaja on KKO:ssa vedonnut.
Totta. KKO viittaa hyvin puutteellisesti asianosaisten vetoamiin seikkoihin. Tulee mieleen, että syynä on se, ettei tällöin tarvitse myöskään ottaa niihin kantaa, vaan voi häärätä mahdollisimman vapaalla kentällä. Välillä eriävän mielipiteen perusteluista paljastuu, että jutun tosiseikat eivät olleetkaan sellaiset kuin enemmistön ratkaisusta ilmenee.
VastaaPoistaKansaliapäällikkö Asko Välimaa lähtee helpompiin hommiin eli valitaan.
VastaaPoistaTapausta KKO 2017:97 läheltä seuranneelle anonyymille haluan kertoa, että olen perustanut oikeustapauksen arvioinnin sekä oman kantani siihen, mitä KKO:n julkisessa selosteessa on esitetty. Muunlainen menettely olisi poikkeuksellista tutkijan roolissa. Olisin selosteessa nimenomaisesti maininnut, jos olisin tutustunut muuhun oikeudenkäyntiaineistoon kuten valituslupahakemukseen tai alempien tuomioistuimien ratkaisuihin. Kommenttia laatiessani en luottanut muistikuviin väitöskirjassa kirjoitetusta vaan nimenomaisesti tarkistin, mitä aiheesta olen aikaisemmin kirjoittanut. Jääköön arvoitukseksi, miten olisin asiaa arvioinut anonyymin esittämien täydentävien tietojen perusteella. Tapaus osoittaa kuitenkin sen, miten erilaisia päätelmiä samasta tapauksesta voi tehdä tuomioistuimen ratkaisun perusteluiden tai tuomioistuimelle esitetyn oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Avoin perusteleminen ja tarpeen tullen oikeuskirjallisuuteen viittaaminen ovat omiaan estämään tarpeetonta tulkinnanvaraa ratkaisun perusteluissa, mistä tässä nyt näyttäisi olevan kysymys.
VastaaPoistaAntti Tapanila
Tosiaan, KKO ei juuri milloinkaan tai vain hyvin harvoin viittaa oikeuslähteenä oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Pidän tätä sangen valitettavana asiana. Sama ikävä havainto voidaan tehdä myös KHO:n ennakkopäätösten osalta.
VastaaPoistaItse olen puolustanut ja vedonnut jo 20-30 vuoden ajan siihen, että tässä asiassa tapahtuisi vihoin herääminen ja muutos. Oikeusvertaillen voidaan nimittäin todeta, että lähestulkoon kaikkien muiden maiden ylimmät tuomioistuimet - niin Euroopassa, Amerikoissa, Aasiassa kuin Australiassakin - viittaavat perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen.
Viimeksi olen kannustanut tuomioistuimia ja erityisesti KKO:ta viittaamaanoikeuskirjallisuuteen yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassani kirjassa Tuomion perusteleminen (2010) ja Lakimiehessä v. 2012 julkaisemassani aika laajassa artikkelissa.
Ilokseni olen havainnut, että käräjäoikeidet ja hovioikeudet ovatkin ottaneet kehotuksistani vaarin ja alkaneet menetellä po. suhteessa toivomallani tavalla. Mutta KKO ei vaan näytä ottavan onkeensa, ei sitten millään!
Tuula Linnan juhlakirjassa "Oikeutta oikeudenkäynnistä täytäntöönpanoon" joka ilmestyi viime vuoden keväällä, emeritusprofessori Markku Helin kirjoitti asiasta artikkelin "Oikeuskirjallisuus korkeimman oikeuden päätösten perusteluissa"(ss. 45-58). Helin otti asiaan eli oikeuskirjallisuuteen viittaamiseen hyvin myönteisen kannan, mikä oli minusta mukava havaita.
Ilmeisesti tunnetun sivilistin ja oikeusteoreetikon, siis Markku Helinin, artikkeli huomattiin myös KKO:ssa, sillä viime syksynä lyhyen ajan sisällä antamassaan kolmessa ennakkopäätöksessä KKO on viitannut oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Nämä ratkaisut ovat KKO 2017:58, 2017:64 ja 2017:65.
Odotin, että tämä olisi merkinnyt KKO:n linjan muutosta eli jatkoakin seuraisi. Mutta mitä vielä. Ratkaisun KKO 2017.65, joka on annettu 5. lokakuuta, jälkeen KKO näyttää vaipuneen jälleen "uneen", sillä se on lopettanut kirjallisuuteen viittaamisen rakaisujensa perusteluissa.
Toivottavasti kyse ei ole kuitenkaan mistään sata vuotta kestävästä "ruususen unesta", vaan KKO heräisi pian horroksestaan ja parantaisi ko. suhteessa tapansa!
Näkisin mielelläni Tapanilan kommentin myös tuohon ketjun ensimmäisenä olevaan kysymykseen!
VastaaPoistaMinä taas haluaisin jonkun asiaa vähän paremmin tuntevan, esim Virolaisen tai Tapanilan kommentin tähän alla olevaan kysymykseen jonka jo aiemmin tässä ketjussa olen esittänyt:
VastaaPoistaKyseessähän näyttää olevan kysymys siitä onko telepakkokeinot samaa asiaa tai sen osaa kuin mitä itse pääasia on. KKO:n enemmistön mielestä kyseessä ei ole sama asia tai sen osa, mikä näyttänee ratkaisseen koko asian. Eikö ole olemassa esim EIT:n päätöksiä jossa samuutta arvioidaan samankaltaisessa asiassa, viitaten esitutkintaan tai johonkin muuhun aikaisempiin toimiin ja päätöksiin jotka on tehty joka tapauksessa ennen oikeuskäsittelyä? Asian ei välttämättä tarvitse olla rikosjuttu. Tuntuu jotenkin niin uskomattomalta ettei vastaavan kaltaisia tilanteita olisi missään aiemmin käsitelty.
Tilanne jossa asianosaisen avustaja katsoo tuomarin olevan jäävi ja vetoaa tähän lienee varsin harvinainen. Tapauksissa, joiden kohdalla olen kuullut näin käyneen, on tuomari päättäväisesti kiistänyt jääviytensä ja perustellut näkemystään pitkästi.
VastaaPoistaEn voi ymmärtää tällaista. Itse samassa asemassa astuisin ilomielin sivuun, jos joku yrittäisi minut jäävätä. Ihan varmuuden vuoksi. Luulisi, että juttuja riittää ratkaistavaksi ilman, että jokaisesta on kynsin hampain pidettävä kiinni.
Pikemminkin se, että ponnekkaasti pyrkii torjumaan jääväämisen ja haluaa ehdottomasti ottaa jutun ratkaistavakseen, viimeistään kertoo minun mielestäni tosiasiallisesta jääviydestä, vaikka muodollista ei voitaisikaan osoittaa. Täytyyhän oikeudenkäynnin myös näyttää puolueettomalta, sen lisäksi, että se tosiasiallisesti on sitä.
Ketjun ensimmäisen anonyymin kysymykseen voi vastata niin, että ennakkoasenne-esteellisyys tulee yleensä kysymykseen ainoastaan näyttöratkaisun perusteella. Tuomioistuimissa on tavanomaista, että sama laintulkintakysymys tulee arvioitavaksi toistuvasti, jolloin sellaisen aikaisempi käsitteleminen ei aiheuta esteellisyyttä. Tiedossani ei ole kotimaisia oikeustapauksia telepakkokeinoasian käsittelemisen aiheuttamasta esteellisyydestä. EIT on ratkaissut monenlaisia puolueettomuustapauksia eri valtioissa, mutta kuten KKO:n tapauksen 2017:97 perusteluistakin ilmenee, oikeudenkäymiskaaren 13 luku sisältää tältä osin pidemmälle vietyjä vaatimuksia. EIT:n ratkaisut myös koskevat erilaisia oikeusjärjestyksiä, jolloin rinnasteisen tapauksen löytäminen on vaikeaa. Runsaammin EIT:n tapauksista löytyy sellaisia, joissa on arvioitu tutkintatuomarin puolueettomuutta myöhemmässä syyteasiassa. En itse rinnastaisi niitäkään telepakkokeinojen käsittelemisen aiheuttamaan puolueettomuusarviointiin.
VastaaPoistaAntti Tapanila
"Minusta on kuitenkin hyvä, että Suomessa edes joku vaivautuu pohtimaan sanottuja asioita ja tarjoaa samalla lukijoille mahdollisuuden kommenteilla osallistua keskusteluun. Pidän tärkeänä, että ylimmän tuomioistuimen jäsenten nimityksistä keskustellaan."
VastaaPoistaEhdottomasti samaa mieltä!