2. Oikeuskirjallisuudessa kiellosta käytetään toisinaan nimikettä huonontamiskielto, joka on suora käännös saksankielisestä ilmaisusta Verschlecterungsvebot; itse en pidä termiä huonontamiskielto kovin onnistuneena. Tätä nimikettä myös korkein oikeus (KKO) käyttää alla selostetussa tuomiossaan; puhun tässä yksinkertaisesti vain peius -kiellosta. Sen vastakohta on reformatio in melius -kielto, jonka mukaan tuomiota ei ole lupa muuttaa valittajan eduksi enemmälti tai muilta osin kuin tämä on vaatinut.
3. Peius -kieltoa sovellettaessa yksin valittava osapuoli voi luottaa siihen, ettei tuomio tulisi muuttumaan hänen vahingokseen, jolloin hän voi ilman mainittua vaaraa valittaa ja katsoa, saisiko hän ylemmästä instanssista aiempaa edullisemman tuomion. Siinä tapauksessa, että myös vastapuoli valittaa tai tekee vastavalituksen, reformatio in peius -kielto ei ole voimassa.
4. Peius -kiellosta ei ole Suomen laissa - vieläkään - yleistä nimenomaista säännöstä, mutta sitä noudatetaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella eräin poikkeuksin sekä siviili- että rikosprosessissa. Olen kirjoittanut refomatio in peius -kiellon soveltamista käsittelevän väitöskirjan, joka ilmestyi 1977. Kirjan alaotsikon mukaan kysymyksessä on tutkimus tuomioistuimen tutkimisvallan laajuudesta yksipuolisessa muutoksenhaussa erityisesti rikosprosessia silmällä pitäen.
5. Rikosasiassa reformatio in peius -kiellolla on valituksen tekemistä harkitsevan ja langettavasta tuomiosta yksin valittavan syytetyn oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Kielto ei koske virallisen syyttäjän tekemää valitusta, sillä tuolloin ylempi oikeus voi muuttaa alemman tuomioistuimen tuomiota rangaistusvaatimuksen osalta syytetyn eduksi (OK 26:2.2). Syytetyn yksin valittaessa syyttäjä voi kuitenkin vastavalitusoikeutta käyttämällä estää peius -kiellon soveltamisen. Rikosasiassa on hovioikeusprosessin osalta tavallista, että syytetty valittaa rangaistuksen mittaamisesta, jolloin syyttäjä voi katsoa tarpeelliseksi saattaa myös rangaistuksen koventamista puoltavat seikat ylemmän oikeuden tutkittavaksi ja vaatia rangaistuksen muuttamista. Tähän hänelle tarjoutuu mahdollisuus vastavalituksen avulla.
6. Riita-asiassa peius -kiellon katsotaan perustuvan oikeusturvaseikkojen ohella asianosaisten määräämisperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin. Kiellolla on käytännössä merkitystä osavoittotilanteessa, jolloin asianosaiset ovat voittaneet ja hävinneet asian osittain ja heistä vain toinen hakee tuomioon muutosta.
7. Korkein oikeus antoi toissa päivänä pitkästä aikaa reformatio in peius -kieltoa riita-asiassa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2016:81). Ratkaisu koskee kiellon soveltamista osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa, jossa käräjäoikeuden tuomiosta valitti hovioikeuteen ainoastaan korvausvelvolliseksi tuomittu vastaaja A.
8. Konkurssipesä vaati käräjäoikeudessa, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan.
9. A kiisti kanteen ja totesi menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.
10. Helsingin käräjäoikeus totesi tuomiossaan A:n toimineen hallituksen jäsenenä tuottamuksellisesti. Vaaditusta korvaussummasta eli 41.121,21 eurosta 5.000 euron suuruinen luottokorttiveloituksiin liittyvä määrä oli käräjäoikeuden arvion mukaan kuitenkin liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Muilta osin selvittelytilillä mainitut varat oli nostettu vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Korvauksen sovittelulle ei ollut perustetta. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan asiassa aikaisemmin korvausvelvolliseksi tuomitun henkilön kanssa yhteisvastuullisesti konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.
11. A valitti yksin tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne hylätään 2 634 euroa ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot 2 634 euron erää lukuun ottamatta olivat olleet liiketoimintaan liittyneitä kuluja.
12. Konkurssipesä ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Vastauksessaan se vaati valituksen hylkäämistä ja totesi hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin 5 000 euron oli katsottu liittyneen yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä katsoi tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.
13. Helsingin hovioikeus katsoi 27.3.2105 antamassaan tuomiossa, että asiassa oli kysymys siitä, onko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin maksuvelvolliseksi velvoitetun toisen hallituksen jäsenen kanssa. Vaadittu määrä koostui hovioikeuden mukaan A:n ja muiden kortinhaltijoiden luottokorttiveloituksista sekä kolmesta "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart" -nimisestä erästä.
14. Hovioikeus arvioi A:n itse käyttämän luottokortin veloitusten osalta hänen vastuutaan osakeyhtiölain varojenjakoa ja -palautusvelvollisuutta koskevien säännösten pohjalta ja katsoi hänen olevan velvollinen palauttamaan maksut. Muiden henkilöiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta hovioikeus katsoi, että A on hallituksen jäsenenä velvollinen korvaamaan huolimattomasta menettelystään aiheutuneen vahingon. Perustetta korvauksen sovittelulle ei ollut. Muiden, yhteensä 9 620,78 euron suuruisten erien osalta ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Näillä perusteilla hovioikeus alensi A:n maksettavaksi tuomitun määrän 31 890,61 euroksi korkoineen.
15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.
16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.
17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta, vaan ainoastaan yhdestä kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.
Ratkaisu KKO 2016:81
18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.
19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää.
20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta.
21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt, pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.
15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.
16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.
17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta, vaan ainoastaan yhdestä kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.
Ratkaisu KKO 2016:81
18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.
19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää.
20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta.
21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt, pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.
Hovioikeuden tuomion lopputuloksesta herää myös kysymys, miten juttua on käsitelty hovioikeudessa. Onko A saanut esittää mitään omia näkökohtiaa, miksi hänen mielestään 5.000 euron erä olisi ollut OYL:n mukaisesti käytetty, kuten käräjäoikeuden ratkaisussa oli todettu.
VastaaPoistaLuultavasti, koska 5.000 euron osalta asia on ollut hovioikeudessa riidaton konkurssipesän vastauksen takia, sitä ei ole käsitelty lainkaan, vaan hovioikeuden tuomio on tullut A:lle pyytämättä ja yllätyksenä sen osalta. Oikeudenkäyntimenettely ei siten ole voinut olla hovioikeudessa oikeudenmukaista, koska A ei ole siellä saanut esittää omaa kantaansa puoltavia seikkoja lainkaan tämän erän osalta.
Anonyymiltä hyvä havainto.
VastaaPoistaKo. asia käväisi mielessä kun väsäsin blogijuttua. Mutta "näillä aamuilla" kaikki asiat eivät pysy aina mielessä ja vaikka pysyisivät, kaikista kysymyksistä ei viitsi välttämättä kirjoittaa. Tässä blogijutussa omat perusteluni jäivät suppeiksi, mutta onneksi asian esittelijällä KKO:ssa on yksityiskohtainen ja hyvin perusteltu mietintö, jossa esitettyihin näkemyksiin voin yhtyä.
Hovioikeus ei ole ilmeisesti toimittanut asiassa pääkäsittelyä. Kirjallisessa menettelyssä tuomarit ja esittelijät eivät useinkaan vaivaudu tekemään asianosaisten advokaateille tarkentavia tai selventäviä kysymyksiä taikka informoimaan parttien asianajajia siitä, missä laajuudesa asia voi tulla hovioikeuden päätöksenteossa esille.
Kuulemisperiaate ei näytä tosiaan esikllä olevassa tapauksessa hovioikeudessa toteutuneen, jolloin hovioikeuden kanta 5 000 euron erän hyväksymisestä vastoin käräjäoikeuden ratkaisua on varmaankin tullut A:lle ikävänä ja odottamattomana yllätyksenä, vaikka jutun lopputulos muodostuikin hänelle hovissa parempi kuin alioikeudessa.