242. Antti Tapanilan kirja Siviiliprosessi - uusi yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä

 

1. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana on juuri ilmestynyt Antti Tapanilan kirjoittama teos Siviiliprosessi (B-sarja N:o 203). Kirja on laaja yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä yleisessä tuomioistuimessa. Kirjassa on hieman yli 700 sivua.

2. Antti Tapanila on 44-vuotias tamperelainen käräjätuomari, oikeustieteen tohtori vm. 2007 ja Lapin yliopiston prosessioikeuden dosentti. Hän on toiminut kymmenkunta vuotta tuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Aiemmin hän on työskennellyt vakuutusoikeudessa, lyhyen aikaa hovioikeudenneuvoksena sekä paikallisyyttäjänä. Tapanila on julkaissut useita prosessioikeutta, todistusoikeutta ja prosessioikeudellisia ihmisoikeussopimuksia käsitteleviä kirjoja sekä oikeustieteellisiä artikkeleja, lähes kaikki oman työnsä ohessa. 

3. Teoksessa käsitellään, kuten kirjan takakannessa kerrotaan, riita-asian käsittelyä kanteen vireilletulosta aina valitusluvan hakemiseen korkeimmalta oikeudelta asti. Keskeisiä tarkastelun kohteita ovat siviiliprosessin periaatteet, asiaan osalliset ja heidän avustajansa, riita-asian vireillepano käräjäoikeudessa, kirjallinen ja suullinen valmistelu sekä todistelukysymykset. Lisäksi kirjassa tarkastellaan muun muassa oikeudenkäyntikuluja, tuomioistuimen ratkaisua ja oikeusvoimaa sekä muutoksenhakumenettelyä hovioikeudessa.

4. Kirjan takakannen esittelyssä korostetaan, että teos on kirjoitettu riita-asioita hoitavan tuomarin näkökulmasta, koska tuomarin oikeudenkäynnin aikana tekemillä valinnoilla ja käsittelyratkaisuilla on huomattava merkitys prosessin kulkuun. Teksessa sivutaan siviiliprosessia koskevia yleisiä periaatteita, mutta sen pääpaino on kuitenkin on oikeudenkäynnin käytännönläheisessä tarkastelussa. Tavoitteena on ollut arvioida, millaisin menettelyin  siviiliprosessi on mahdollista järjestää joutuisasti ja kohtuullisin kustannuksin. KKO:n ratkaisujen analysointi näyttää olevan kirjassa keskeisessä asemassa.

5. Antti Tapanila on joutuisa tutkija ja julkaisija. Häneltä ilmestyi vuonna 2019 kirja  Kontradiktorisuus syytetyn oikeutena ja vuonna 2020 teos Itsekriminointisuoja. Uutta Siviiliprosessi-kirjaa hän on tiettävästi kirjoittanut vain reilut kaksi vuotta, oman työnsä ohessa siis.

6. Itse en ole kirjaa vielä lukenut, ainoastaan jonkin verran selaillut. Antti Tapanilaa jonkin verran tuntien voin sanoa, että teos tulee olemaan hyödyllinen opus riitajuttuja tuomioistuimessa hoitaville asianajajajille ja lupalakimiehile sekä tuomareille. Sitä voitaneen käyttää myös oppi- tai käsikirjana.

7. Antti Tapanilan teos tuskin kilpailee Juha Lappalaisen tunnetun Siviiliprosessioikeus-teoksen kanssa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa, ensimmäinen jo vuonna 1995 ja toinen osa vuonna 2001. Tiettävästi Lappalaisen teossarjaa ollaan parhaillan päivittämässä ja sen myötä sarja tulee täydentymään kahdella uudella osalla.

241. Väittämistaakka ja tuomarin prosessinjohto. KKO 2016:47

 

1. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamiesvelvollisuus - näin esimerkiksi Antti Tapanila uudessa kirjassaan Siviiliprosessi, joka ilmestyy tämän kuun loppupuolella - on normi, jota on aiheellisesti pidetty siviiliprosessin eräänä kulmakivenä tai peruspilarina. Sitä täydentää tuomarin aineellinen eli materiaalinen prosessinjohto, jolla voidaa vaikuttaa merkittävällä tavalla riita-asian oikeudenkäynnin kulkuun ja onnistumiseen.

 

2. Väittämistaakasta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. Hovioikeudessa asianosainen ei prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa pääsäännön mukaan vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

 

3. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi mutoin tuomioistuimen tiedossa. Tuomari ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

 

4. Väittämistaakka koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. Todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi ennakkopäätöstä KKO 1997:90.

 

5. Tarkastelen seuraavaksi väittämistaakan soveltamista KKO:n vuonna 2016 antaman ennakkopäätöksen 2016:47 valossa.  Aineellisoikeudellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.   

  

https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2016/20160047

 

6. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että kiinteistöllä olleen talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

7. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. 

 

8. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

 

9. KKO myönsi vastaajille valitusluvan siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja OK 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. KKO (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakkanormin vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

10. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on jo vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisun perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

 

11. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

 

12. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

 

13. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

 

14. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

 

15. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

 

16. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

17. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. 

18. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

19. Voidaan ehkä väittää, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

20. Itse olen kannattanut ja kannatan edelleen väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut tapauksessa samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuusnäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

21. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä vedotaan ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkoina huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

22. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

23. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

24. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

240. KHO 2021:140. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys. Yliopistolaki. Perustuslaki. Perustuslain etusija (PL 106 §). Negatiivinen yhdistymisvapaus

1. Turun yliopistossa opiskeleva A pyysi 28.10.2018, että hänelle myönnetään ero Turun yliopiston ylioppilakunnasta ilman, että hän menettää opiskeluoikeutensa yliopistossa. A vaati myös  jäsenmaksun palauttamista tietyltä ajalta. A:n mukaan yliopistolaissa säädetty pakkojäsenyys ylioppilaskunnassa on il 1meisesti ristiriidassa perustuslain kanssa.

2. Turun ylioppilaskunnan hallitus hylkäsi 15.11.2018 A:n pyynnön, samoin 29.11.2018 A:n päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen.

3. A valitti valitti oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä Turun hallinto-oikeuteen.

4. Hallinto-oikeus tutki A:n esittämät vaatimukset hallintoriita-asiana ja hylkäsi 3.11.2020 antamallaan päätöksellö hakemuksen. - Asian käsittely hallinto-oikeudessa kesti siis noin kaksi vuotta.

5. Korkein hallinto-oikeus (KHO), jonne A valitti hallinto-oikeuden päätöksestä, totesi aluksi, että asiassa oli kyse siitä, oliko ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskeva yliopistolain 46 §:n säännös jätettävä soveltamatta sen vuoksi, että sen soveltaminen olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun yhdistymisvapauden kanssa tilanteessa, jossa muutoksenhakija on ilmoittanut haluavansa erota ylioppilaskunnasta ja vaatinut jäsenmaksun ylioppilaskuntaosuuden palauttamista. - Tässä selostetaan KHO:n ratkaisuselosteen yhteenvedon sisältöä.

6. KHO kiinnitti huomiota siihen, että perustuslain esitöiden mukaan sen 106 §:ssä ilmaistun ilmeisyysvaatimuksen oli katsottu edellyttävän, että ristiriita lain ja perustuslain välillä on selvä ja riidaton. Lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa ei esitöiden mukaan voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on ottanut siihen kantaa lain säätämisvaiheessa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. KHO totesi, että myös myöhemmillä tulkinnoilla voi kuitenkin olla merkitystä arvioitaessa perustuslakivaliokunnan lainsäädäntövaiheessa esittämän nimenomaisen kannanoton painoarvoa.

7. KHO totesi edelleen, että perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan PeVL 11/2009 vp katsonut, ettei ylioppilaskunnan pakkojäsenyys ollut perustuslain 13 §:n 2 momentin vastainen. KHO:n mukaan valiokunnan käytännössä oli mainitun lausunnon jälkeen esitetty muita lakeja arvioitaessa kannanottoja, joiden perusteella valiokunnan suhtautumista myös ylioppilaskunnan pakkojäsenyyteen yhdistymisvapauden rajoituksena voitiin nyttemmin pitää ainakin jossain määrin kriittisempänä. KHO:n mukaan niissä ei kuitenkaan ollut suoraan arvioitu ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan  sääntelyn perustuslainmukaisuutta eikä niistä ollut johdettavissa tältä osin valiokunnan kannan muutosta.

8. Perustuslakivaliokunnan myöhemmissä lausunnoissa oli sen sijaan edelleen tuotu esiin, että aiemmassa lausuntokäytännössä ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden oli katsottu olevan, ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista poiketen, hyväksyttävissä etenkin sen vuoksi, että ylioppilaskuntaa oli vanhastaan pidettävä osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Pelkästään ylioppilaskunnan tehtävissä tapahtuneet lainsäädännölliset muutokset eivät antaneet aihetta katsoa, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan sääntelyn soveltamista tuli pitää selvästi ja riidattomasti negatiivisen yhdistymisvapauden vastaisena. Yliopiston opiskelijoiden erilaiselle kohtelulle ammattikorkeakoulujen opiskelijoihin verrattuna oli puolestaan katsottava olevan yliopistojen perustuslaissa turvattuun itsehallintoon palautuvia hyväksyttäviä perusteita.

9. Johtopäätöksenään KHO päätyi katsomaan, että yliopistolain 46 §:n soveltaminen ei käsillä olevassa tilanteessa ollut perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

10. KHO hylkäsi A:n valituksen. Lainkohdat: Yliopistolaki 46 §, Suomen perustuslaki 6 § 1 ja 2 momentti, 13 § 2 ja 3 momentti, 106 ja 123 § 1 momentti. Muina oikeusohjeina PeVL 11/2009 vp, PeVL 24/2014 vp ja PeVL 33/2018 vp.

11. KHO:n kokoonpanoon kuuluivat jäsenet Suviranta, Helander, Lavapuro, Wirén ja Siimes. Lavapuro ja ma. oikeusneuvos Wirén olivat eri mieltä perusteluista. Heidän mukaansa yliopistolain 46 § ei ollut edes ristiriidassa - saati sitten ilmeisessä ristiriidassa (!) - perustuslain 13 §:n yhdistymisvapauden kanssa.

 -----

12. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys on ehtinyt herättää paljon porua etenkin sen jälkeen, kun ammattikorkeakoulujen opiskelijoille ei ole säädetty vastaavanlaista pakkoa kuulua jäsenenä korkeakoulun oppilaskuntaan ja maksaa jäsenmaksua, joka ylioppilaskunnissa vaihtelee 42 ja 68 euron vuosimaksun välillä.

13. Minusta  KHO:n omaksuma kanta pitäytyä ratkaisussa tiukasti yliopistolain sanamuotoon osoittaa, ettei tuomioistuin ei ole halunnut ottaa oikeutta kehittävää roolia,johon prejudikaattituomioistuimella toki olisi mahdollisuus ja oikeus. Tämä olisi edellyttänyt irtaantumista jo aikansa eläneistä vanhoista näkemyksistä ja kannanoton perustamista lähinnä vain siihen, että ylioppilaskuntaa on "vanhastaan" pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Yliopiston autonomia ei olisi toki ollut uhattuna, jos KHO olisi päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen.

14. KHO:n perustelutapaa ei voida pitää pro et contra -tyyppisenä puntarointina, jossa annetaan tilaa ja painoarvoa myös valittua lopputulosta vastaan puhuville seikoille ja näkökohdille, vaan ratkaisussa on, niin minusta näyttää, voittopuolisesti korostettu yksinomaan hakemusta vastaan puhuvia muodollisia seikkoja ja pitäytymistä lain sanamuodon ohella tiukasti myös lain esitöiden perusteluihin ja perustuslakivaliokunnan lausuntoihin. Riiippumattomalta ylimmältä hallinto-oikeudelta voitaisiin kuitenkin kohtuudella edellyttää hieman itsenäisempää otetta, jossa pannaan painoa myös realistisille ja tässä tapauksessa opiskelijoiden oikeusturvaa korostaville näkökohdille. Pakkojäsenyys sopii nykyiseen yliopistomaailmaan ja yhteiskuntaan huonosti.

15. KHO:n edustama käsitys, jonka mukaan lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa (PL 106 §) ei voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on jo ottanut siihen kantaa lain säämisvaihesssa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. Tässäkin kysymyksessä KHO nojautuu lähinnä vain perustuslain esitöissä esitettyyn näkemykseen. Asiasta voidaan perustellusti olla erimieltä, muistamani mukaan mainittua kriteeriä ei ole oikeuskirjallisuudessa yksimielisesti hyväksytty.

16. KHO ei nojaudu ratkaisujensa perusteluissa juuri koskaan oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin - tässä suhteessa korkein oikeus (KKO) on sitä vastoin osoittanut viime aikoina ilahduttavasti toisenlaista otetta. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä on tarkastellut äskettäin kriittisesti esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston julkisoikeuden dosentti Matti Muukkonen (Edilex 2021:2). Hän pitää pakkojäsenyyttä ongelmallisena, mahdollisesti jopa perustuslain vastaisena.

17. KHO näyttää siis katsoneen, ettei sen tehtäviin ja rooliin kuulu oikeuden kehittäminen järkevillä ja oikeudenmukaisilla tulkinnoilla, vaan kyseinen epäkohta eli ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistaminen edellyttää lainsäätäjän puuttumista asiaan.

18. Kansanedustaja Heikki Vestman on äskettäin jättänyt ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista koskevan lakialoitteen, jossa hän viittaa mm.  Matti Muukkosen edellä mainittuun artikkeliin. Vestmanin mukaan sanottu automaatio- tai pakkojäsenyys on muinaisjäännös, jolla ei ole enää perusteita.

19. Mutta vastarinta on sitkeää! Tätä osoittaa se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiaa pohtimaan asettama  selvitystyöryhmä edellyttää edelleen pakkojäsenyyden säilyttämistä. Pääperusteena ryhmä vetoaa yhä siihen, että ylioppilaskuntaa on vanhastaan pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Kestämätön ja sangen yksipuolinen peruste, mutta sekin näköjään tuntuu yhä kelpaavan.

20. Sanotun selvitysryhmän puheenjohtajana toimi, kukapas muu kuin KHO:n entinen presidentti Pekka Hallberg. Ei siis mikään kovin suuri ihme, että KHO seurasi tänään annetulla päätöksellään perässä!

21. Viime aikoina on täysin perustellusti esitetty, että perustuslain 106 §:n säännöstä, joka siis koskee perustuslain etusijaa lakiin verrattuna, olisi syytä muuttaa siten, että lainkohdasta poistettaisiin kriteeri,  jonka mukaan ristiriidan on oltava ilmeinen, jotta perustuslaki syrjäyttää lain säännöksen. Tämä muutos antaisi tuomioistuimille nykyistä selvästi paremmat mahdollisuudet valvoa sovellettavien lakien perustuslainmukaisuutta.