Hän ei auskultoinut, ja kuinkas siinä sitten kävikään...
1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina ennakkopäätöksen 2017:43, joka koski käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta riita-asiassa, jossa käräjäoikeuden kokoonpanoon kuului yksin laamannin antaman määräyksen perusteella tuomioistuinharjoittelua suorittava käräjänotaari.
KKO 2017:43
2. Käsiteltävänä ollut asia koski työoikeudellista riita-asiaa, jossa ratkaisua ei voinut perustaa lakiin ja sen esitöihin eikä oikeuskäytäntöön. Korkein oikeus katsoi, että koska asia oli laatunsa vuoksi vaikea ratkaista, käräjäoikeus ei ollut päätösvaltainen. Ts. laamanni ei olisi saanut määrätä notaaria toimimaan asiassa puheenjohtajana ja samalla oikeuden ainoana jäsenenä.
3. Kysymys tuomioistuin päätösvaltaisuudesta on ehdoton prosessinedellytys, joten myös hovioikeus, jonne käräjäoikeuden tuomiosta on valitettu, on velvollinen ottamaan sen huomioon omasta aloitteestaan, vaikkei asianosainen eli valittaja ole tehnyt (prosessi)väitettä käräjäoikeuden päätösvaltaosuuden puuttumisesta.
4. Ko. tapauksessa käräjäoikeuden tuomiosta oli valitettu Itä-Suomeen hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei - ihme kyllä - ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota käräjäoikeuden kokoonpanoon, päätösvaltaisuuteen ja notaarin toimivaltaan. Vasta korkein oikeus, jonne hovioikeuden tuomiosta valitettiin, otti tämän kysymyksen esille.
5. Korkein oikeus pyysi ennen asian ratkaisemista käräjäoikeuden laamannilta käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta koskevan lauusman. Määräyksen käräjänotaarille toimia puheenjohtajana ko. asiassa oli vuonna 2014 antanut käräjäoikeuden silloinen laamanni Satu Salmi.
6 Tapahtuma-aikana eli vuonna 2014 oli voimassa käräjäoikeuslaki, jonka 17 §:n 3 momentissa säädettiin, että käräjänotaaria ei saanut määrätä käsittelemään yksin tai käräjäoikeuden puheenjohtajana asiaa, jota laatunsa tai laajuutensa vuoksi on pidettävä vaikeana ratkaista. Käräjäoikeuslaki on kumottu vuoden 2017 alusta, jolloin voimaan tuli tuomioistuinlaki (673/2016) ja käräjänotaarin toimivaltaa koskevat säännökset on siirretty niin ikään 1.1.2017 voimaan tulleeseen tuomioistuinharjoittelusta annettuun lakiin (674/2016). Lain 16 §:n 3 momentissa on säännös, jossa kielletään määräämästä käräjänotaaria käsittelemään vaikeana pidettävää asiaa.
7. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2002:12 katsonut, ettei notaaria yleensä ollut syytä määrätä käsittelemään työturvallisuusrikosasiaa, koska näissä asioissa oli usein vaikeita näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja koska niiden vähäinen lukumäärä teki niistä tavallista vaikeampia käsitellä ja ratkaista. Ennakkoratkaisussa KKO 2002:75 puolestaan korkein oikeus on toisaalta katsonut, ettei riitainen yksityishenkilön velkajärjestelyä koskeva asia ollut aina käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea, vaikka yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa oli useita avoimia säännöksiä, jotka jättivät tuomioistuimelle harkintavaltaa, ja vaikka laki velvoitti tuomioistuimen myös oma-aloitteisesti selvittämään asiaa. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan sillä, että velkajärjestelyn keskeisistä laintulkintakysymyksistä, kuten edellytyksistä ja esteistä, oli annettu useita oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkoratkaisuja.
8. Nyt esillä olevassa tapauksessa KKO totesi ensiksi, että asia ei ollut laaja eikä siten laajuutensa perusteella vaikea. Ratkaisevaa oli siten se, onko asia ollut laatunsa puolesta liian vaikea käräjänotaarin ratkaistavaksi.
9. Kantajayhtiö oli kanteessaan vaatinut, että vastaaja A velvoitetaan maksamaan yhtiölle takaisin siltä saamansa irtisanomisajan palkka. A:n vastustettua kannetta asiassa on ollut kysymys siitä, onko vähintään 200 päivää lomautettuna olleella työntekijällä oikeus saada työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla irtisanomisajan palkkaa vastaava korvaus, jos työntekijä on irtisanonut työsopimuksensa vasta sen jälkeen, kun hänelle oli myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Asiassa on siten kysymys työoikeudellisesta riita-asiasta.
10. KKO totesi, että työsopimuslaissa (TSL) ei ole säännöksiä työsopimuksen raukeamisesta. Asian arvioinnissa oli näin ollen syytä ottaa huomioon yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet ja arvioida niiden soveltuvuutta käsillä olevassa työsuhdeturvaa koskevassa tilanteessa. TSL 5 luvun 7 §:n 3 momentin sanamuodosta tai esitöistä ei voida päätellä, onko säännöstä tarkoitettu sovellettavaksi myös silloin, kun vähintään 200 päivää lomautettuna olleelle työntekijälle myönnetyn eläkkeen johdosta työsopimus on rauennut ennen työsopimuksen irtisanomisilmoitusta. Huomioon ottaen myös sen, että ratkaistavana olevasta oikeuskysymyksestä ei ole annettu ohjaavaa ennakkoratkaisua, KKO katsoi, että kysymys on oikeudellisesti selvästi tavanomaista vaikeammasta työoikeudellisesta riita-asiasta.
11. Johtopäätöksenään korkein oikeus totesi, että asia on ollut käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea ratkaista sen laadun vuoksi. Käräjänotaaria ei sen vuoksi olisi saanut määrätä toimimaan siinä puheenjohtajana. Koska käräjäoikeus ei ole ollut asian ratkaistessaan päätösvaltainen, KKO poisti käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ja määräsi, että asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.
12. KKO:n ratkaisu on perusteltu ja oikeuskäytännön ohjaamiseksi tarpeellinen. On hyvä, että käräjänotaarin kelpoisuuteen toimia käräjäoikeuden puheenjohtajana juridisesti vaikeissa asioissa on kiinnitetty maan ylimmän tuomioistuimen toimesta huomiota. Toivottavasti käräjäoikeudet ja niiden päällikkötuomarit eli laamannit ottavat ratkaisusta opikseen ja myös hovioikeudet hoksaavat jatkossa valvoa, ettei tuomioistuinharjoittelua suorittaville notaareille anneta ratkaistaviksi laajuutensa tai laadunsa vuoksi vaikeita asioita.
13. Oikeuskäytännöstä voidaan mainita myös Helsingin hovioikeuden päätös vuodelta 2015, jossa katsottiin, että käräjänotaari ei voinut ratkaista tavanomaista hankalampaa velkomusasiaa (HelHO 2015:12). Hovioikeus katsoi, että kyseisen asian näytön arviointiin ja tapauksen oikeudelliseen arvioon on liittynyt sellaisia seikkoja, joiden vuoksi kyseistä asiaa on ollut käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentin mukaan pidettävä käräjänotaarille laatunsa vuoksi vaikeana ratkaista. Asian asianmukainen käsittely käräjäoikeudessa olisi tässä tapauksessa edellyttänyt, että oikeuden puheenjohtajana olisi toiminut ammattituomari. Käräjäoikeus ei näin ollen ole ollut asiaa käsitellessään ja ratkaistessaan päätösvaltainen käräjänotaarin puheenjohdolla. Koska asiaa ei ole käsitelty käräjäoikeudessa laillisessa kokoonpanossa, käräjäoikeuden ratkaisu on kumottava ja asian käsittelyä jatkettava käräjäoikeudessa valmisteluvaiheesta.
14. Toista se oli ennen eli ns. vanhoina hyvinä aikoina. Nykyisin käräjänotaarit toimivat käräjäoikeuden puheenjohtajana aika harvoin, sillä laissa ei ole määräyksiä siitä, kuinka usein notaarin on toimittava käräjäoikeuden puheenjohtajana. Tuomioistuinharjoittelussa kiinnitetään nykyisin paljon enemmän huomiota koulutuksellisiin näkökohtiin kuin vaikkapa 20-30 vuotta sitten, jolloin notaareita käytettiin lähinnä alioikeuksien lisätyövoimana.
15. Itse suoritin tuomioistuinharjoittelun 1967-68 Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä. Olin ensin päätoimisena apulaisena yhden kuukauden ja sen jälkeen seitsemän kuukautta notaarina. Notaarilla oli tuolloin kelpoisuus istua käräjiä vasta notaarikauden päätyttyä ja vasta sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta. Ukkotuomarin esityksestä hovioikeus antoi notaarille määräyksen toimia kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana joko tietyn yleisen istunnon ajan tai toimittamaan kiireellisissä tapauksissa eli vangittujen jutuissa tarvittavat välikäräjät. Jokaisena istuntopäivänä käsiteltiin yleensä kymmenkunta juttua tai enemmän. Tuomioistuinharjoitteluun kuului notaareiden kohdalla myös tuomiokunnan hoito eli velvollisuus toimia kihlakunnantuomarin kesäloman aikana kolme viikkoa tämän sijaisena. Käsitettä "vaikeana pidettävä asia" ei tunnettu, vaan notaarit istuivat kaikenlaisia juttuja laidasta laitaan, helppoja ja vaikeita, eli samalla tavalla kuin kihlakunnantuomarikin. Istuntopäiviä tuli saada kasaan 30 ennen kuin hovioikeus saattoi myöntää notaarile varatuomarin arvon. Sportteliaikana notaarit istuivat keskimäärin noin 60 prosenttia kihlakunnanoikeuksien jutuista, joskus enemmänkin.
16. Istuin notaarina käräjäni 1968 lähinnä kahdessa pitkässä jaksossa, joista toinen kesti putkeen 2,5 viikkoa. Tuolloin kihlakunnanoikeus istui myös lauantaisin. Mainitun 2,5 viikon aikana sairastuin angiina niin, ettei ääni enää paljon pihissyt. Marssin lääkäri Pekka Rikkosen vastaanotolle, jolloin tämä sanoi muitta mutkitta, että käräjien istuminen oli lopetettava heti. Kerroin tohtorin terveiset ukkotuomari Niilo Lahdelle, mutta tämä vähätteli asiaa ja totesi, että kyllähän sinä pystyt istumaan. Niilo soitti veljenpojalleen Raimo Lahdelle Helsinkiin ja pyysi tätä tulemaan seuraavana päivänä käräjille memorialistiksi. Jos olisin noudattanut lääkärin määräystä, olisi Niilo Lahti joutunut itse puheenjohtajaksi, mutta sitä hän ei missään nimessä halunnut tehdä. Niin päätin purra hammasta, otin lääkärin määräämät antibioottipillerit ja jatkoin seuraavana päivänä käräjien istumista vierelläni Raimo Lahti, joka oli suorittanut edellisenä vuonna 21-vuotiaana OTL-tutkinnon ja josta tuli vähän yli 30-vuotiaana rikosoikeuden professori. Hän avusti minua yhden päivän, sen jälkeen jatkoin yksin käräjien istumista.
17. Minun ensimmäisen käräjäpäiväni ensimmäisenä juttuna käsiteltiin asia, joka koski murhapolttoa ym. Murhapoltto oli yleisvaarallinen rikos, josta oli säädetty ankara vapausrangaistus, jonka minimi taisi olla kaksi vuotta ja maksimi 10 vuotta kuritushuonetta. Murhapolton soveltamisala oli laaja, sillä sen kohteena oli yleensä asunnoksi kelpaava rakennus, vaikka siinä ei tekohetkellä kukaan asunutkaan, eikä teon rangaistavuus edellyttänyt, että teko olisi ollut omiaan aiheutamaan hengen tai terveyden vaaraa. Nimike murhapoltto poistettiin rikoslaista vuonna 1995 ja korvattiin tuhotyö -nimisellä rikoksella. (RL 34:1). Ko. tapauksessa tuleen oli sytetty syrjäinen varastorakennus tai vastaava vaatimaton rakennelma, joka syytteen mukaan oli asunnoksi kelpaava, mutta jossa kukaan ei ollut aikoihin asustellut. Selvisin asian käsittelystä määräämällä syytetyn mielentilatutkimukseen. Ei siinä hötäkässä ehtinyt asiaa kovin paljon ihmettelemään tai pohtimaan, sillä juttulistalla oli kymmenkunta muutakin juttua.
1. Kirjoitin tässä blogissa, numerossa 38, korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2017:20, joka koski poliisin menettelyä kotietsinnässä. Tuolloin kirjoitin kotietsinnän jälkikontrollista seuraavaa:
2. Kotietsinnän jälkikontrolli tuli lakiin hieman erikoisella tavalla. Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnassa (2007 – 2009) asiasta keskusteltiin, mutta toimikunnan enemmistö ei lämmennyt ajatukselle tuomioistunkontrollista. Toimikunta sai asiasta lausunnon hallintoneuvos Matti Pellonpäältä, joka keskittyi lähinnä siihen, pitäisikö päätöksentekijänä kotietsintöjen osalta olla tuomioistuin. Allekirjoittaneen ja silloisen kollegani, nykyisen laamanni Tuija Turpeisen yhteinen eriävä mielipide toimikunnan mietintöön ei saanut myöskään lausunnonantajien kannatusta.
3. Päädyin sitten ehdottamaan valittamista EIT:hen kahdelle ensimmäiselle asiakkaalle, joiden asioissa oli tehty kotietsinnät. Lokakuussa 2009 tehdyt valitukset käsiteltiin pikavauhdilla, kun olin valituksessa viitannut vireillä olevaan lakihankkeeseen. EIT antoi 15.2.2011 ratkaisunsa asioissa Harju v. Suomi ja Heino v. Suomi. Niissä kummassakin todettiin 8 artiklan loukkaus, koska tehtyjä kotietsintöjä ei ollut voinut saattaa jälkikäteen tuomioistuimen arvioitavaksi eikä niistä myöskään oltu alun perin päätetty tuomioistuimessa. Riippumattoman kontrollin täydellinen puuttuminen ei kelvannut EIT:lle.
4. Näiden EIT ratkaisuiden perusteella eduskunnan perustuslakivaliokunta edellytti lausunnossaan 8.3.2011 kotietsinnän tuomioistuinkontrollia perustuslakikysymyksenä. Laki asiasta tuli voimaan 1.8.2011. Sen sijaan muilta osin esitutkintauudistus tuli voimaan vasta 1.1.2014.
5. Pienenä knoppina on huomattava, että vuoden 2014 alusta alkaen kotietsinnät tarkoittavat vain kotirauhan piiriin tehtäviä etsintöjä. Laissa erotettiin erilliseksi pakkokeinoksi paikanetsintä, joka kohdistuu muihin kuin kotirauhan suojaamiin paikkoihin. Kotietsinnän jälkikontrolli koskee vain kotietsintöjä – ei paikanetsintöjä. Ennen uuden pakkokeinolain voimaantuloa 1.8.2011 – 31.12.2013 välisenä aikana tuomioistuimet tutkivat vaadittaessa myös esim. toimistoihin tai autoihin tehtävien etsintöjen laillisuuden ja niissä noudatetut menettelytavat. Enää se ei ole mahdollista muuten kuin sen arvioimiseksi olisiko paikanetsinnän sijasta tullut suorittaa erityinen kotietsintä (ks. HelHO:2015:19 ja AOA 29.5.2016, 2657/4/14).
2. Oikeustila on tänään muuttunut. Korkein oikeus antoi tänään ratkaisun KKO 2017:40, jossa oli kyseessä paikanetsintä tilitoimiston toimitiloihin. Käräjäoikeus oli jättänyt tutkimatta tilitoimisto A Oy:n hakemuksen tutkia oliko poliisi menetellyt asiassa pakkokeinolain mukaisesti. Käräjäoikeus totesi, että vain pakkokeinolain mukaisen kotietsinnän voi jälkikäteen saattaa tuomioistuimen arvioitavaksi. Kun tapauksessa etsintä oli toteutettu tilitoimistossa, joka ei kuulu pakkokeinolaissa viitatussa rikoslain määrittelysäännöksessä (RL 24:11) kotirauhan piiriin, ei toimistotilan haltijalla ollut oikeutta saada menettelyn lainmukaisuutta arvioiduksi. Kyse oli pakkokeinolain tarkoittamasta paikanetsinnästä.
3. Helsingin hovioikeus tutki asiasta tehdyn valituksen ja antoi edellä jo edellisessä kirjoituksessani mainitun ratkaisun HelHO 2015:19. Siinä hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden olisi tullut tutkia hakemus siltä osin olisiko asiassa ollut kysymys erityisestä kotietsinnästä. Tästä pakkokeinosta on kyse silloin kun etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai josta mainitun luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö saa kieltäytyä kertomasta ja johon ei tämän lain 7 luvun 3 §:n nojalla saa kohdistaa takavarikkoa tai asiakirjan jäljentämistä. Kyse on käytännössä potilas-, asianajo- ja virkasalaisuuksien sekä lähdesuojan lisäsuojasta esitutkintaviranomaisen pakkokeinoja vastaan.
4. Hovioikeus arvioi voisiko kyse olla tilanteesta, jossa oli syytä olettaa, että etsinnän kohteeksi päätyisi takavarikkokiellossa olevaa aineistoa. Hakija oli asiassa väittänyt, että tilitoimistolla oli ollut asiakkaita, joita se oli avustanut erilaisissa oikeudellisissa asioissa hallintotuomioistuimissa ja viranomaisissa. Etsinnät ja takavarikot olivat kohdistuneet tilitoimiston tiloissa olleisiin tilitoimiston asiakkaiden tietoihin, minkä vuoksi tietojen salassapito oli vaarantunut. Tilitoimiston omistaja ei edellä mainitun säännöksen perusteella olisi saanut todistajana kertoa asiakkaiden tiedoista.
5. Hovioikeus totesi, että tilitoimiston ei pelkästään sen toiminnan luonteen perusteella voida katsoa toimivan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamana asiamiehenä tai oikeudenkäyntiavustajana, eikä hakija ole myöskään esittänyt seikkoja, joiden perusteella tilitoimistoa voitaisiin sen hallussa pitämien asiakkaidensa tietojen perusteella pitää edellä tarkoitettuna asiamiehenä tai avustajana. Tämän vuoksi erityistä kotietsintää koskevat säännökset eivät tulleet hovioikeuden mielestä sovellettavaksi asiassa. Kysymys on siten ollut paikanetsinnästä.
6. Hovioikeus totesi, että käräjäoikeuden päätöksessä mainituin perustein paikanetsintää ei voitu saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi.
7. Tilitoimisto A Oy sai asiassa valitusluvan. Korkein oikeus totesi, että asiassa on yhtiön valituksen johdosta kysymys siitä, olisiko yhtiön toimitiloissa toimitettuihin etsintöihin pitänyt soveltaa pakkokeinolain 8 luvun erityistä kotietsintää koskevia säännöksiä, joiden mukaan etsintää varten on määrättävä etsintävaltuutettu ja etsinnästä päättää tuomioistuin.
8. Korkein oikeus on omasta aloitteestaan ottanut ensiksi ratkaistavakseen kysymyksen siitä, voidaanko tilitoimiston toimitiloissa suoritetut etsinnät, jotka niiden toimittamista koskevien päätösten mukaan ovat olleet paikanetsintöjä, saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.
KKO 2017:40
9. Korkein oikeus kiinnitti huomiota Suomen kansallisen lain ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ilmenevään eroon. Suomessa kotietsinnäksi kutsutaan menettelyä, jossa tunkeudutaan kotirauhan piiriin. Sen sijaan EIT on vakiintuneesti katsonut, että myös yrittäjän toimitilat kuuluvat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan suojan piiriin. Kysymys on käytännössä siitä onko Suomessa perusteltua tai edes sallittua tehdä ero varsinaisen asuintilan ja toimistotilan välille siten, että perustuslakivaliokunnan edellyttämä jälkikontrolli koskisi vain koteihin tehtyjä etsintöjä.
10. Korkein oikeus totesi seuraavaa:
13. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia kotiinsa kohdistuvaa kunnioitusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä kodin käsite on laajentunut koskemaan myös liikehuoneistoja ja ammattikäytössä olevia huoneistoja (ks. esim. Niemietz v. Saksa, 13710/88, tuomio 16.12.1992, kohdat 27 – 33; Buck v. Saksa, 41604/98, tuomio 28.4.2005, kohdat 31 – 33; Sallinen ym. v. Suomi, 50882/99, tuomio 27.9.2005, kohdat 70 – 71; Heino v. Suomi, 56720/09, tuomio 15.2.2011, kohta 33; Lindstrand Partners Advokatbyrå AB v. Ruotsi, 18700/09, tuomio 20.12.2016, kohta 83; Posevini v. Bulgaria, 63638/14, tuomio 19.1.2017, kohta 65).
14. Ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainitussa asianajotoimistossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Heino v. Suomi (kohdat 44 – 48) todennut ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksen, koska Suomen lainsäädäntö ei sisältänyt riittäviä oikeusturvakeinoja joko ennen etsintää tai sen jälkeen. Ihmisoikeustuomioistuin on myös esimerkiksi edellä mainitussa valokuvastudiossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Posevini v. Bulgaria (kohdat 83 – 87) katsonut Bulgarian rikkoneen oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin koskevaa ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaa, koska Bulgarian lainsäädäntö ei mahdollistanut etsinnän lainmukaisuuden saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi.
11. Korkein oikeus totesi pakkokeinolain johtavan ristiriitaan ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytännön kanssa, jos säännöstä tulkittaisiin sanamuotonsa mukaisesti niin, että yrityksen toimitiloissa suoritettu etsintä voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi vain silloin, kun kyse on ollut pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaisesta erityisestä kotietsinnästä.
12. Korkein oikeus totesi, että tilitoimiston toimitilat kuuluvat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun kodin suojan piiriin. Sen vuoksi yhtiöllä on ollut oikeus saattaa toimitiloissaan suoritettujen etsintöjen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi riippumatta siitä, onko niitä pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaan pidettävä erityisinä kotietsintöinä vai paikanetsintöinä.
13. Näin arvioituaan korkein oikeus selosti miten etsintä oli tapahtunut ja päätyi siihen, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ollut pääteltävissä, että etsintää suorittaneilla poliisimiehillä olisi ollut etsintää aloitettaessa tai sen aikana syytä olettaa, että etsinnän kohteeksi joutuu laissa tarkoitettua salassapitovelvollisuuden alaista tietoa. Siten etsinnät on voitu toimittaa paikanetsintöinä. Yhtiön väite, jonka mukaan etsinnöissä on menetelty virheellisesti, kun niissä ei ole noudatettu erityistä kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä, oli näin ollen perusteeton.
14. Ratkaisu on selkeä ja helppo hyväksyä, kun tuntee sen lainsäädäntöhistorian, josta blogissa nro 38 kirjoitin ja joka edellä on siteerattu. Mutta miksi ihmeessä lainsäätäjä on Suomessa päätynyt tekemään eron kotien ja toimistojen välille, vaikka perustuslakivaliokunta vetosi nimenomaan EIT:n käytäntöön, ja em. ratkaisuun Heino v. Suomi, jossa eroa ei tehdä?
15. Kyseessä taisi olla lainsäätäjän lapsus. Kuten viimeksi kirjoitin lisättiin kotietsinnän jälkikontrolli pakkokeinolakiin vasta eduskuntakäsittelyssä ja nimenomaan sen viimeisinä päivänä kun vaalikausi oli päättymässä ja kiire oli kauhea.
16. Aiemmassa vuoden 1987 pakkokeinolaissa kotietsintä oli yleiskäsite, joka koski myös vaikkapa auton takakonttiin tehtävää tarkastusta. Hallituksen esityksessä uudeksi pakkokeinolaiksi kotietsintä jaettiin kolmeen eri osaan ja ”yleinen kotietsintä” jäi koskemaan vain kotirauhan piiriin tehtäviä etsintöjä.
17. Kun perustuslakivaliokunta oli katsonut jälkikontrollin puuttumisen olevan perustuslain vastaista, tuli oikeusministeriölle kiire tehdä muutos jo aiempaan pakkokeinolakiin, koska uuden pakkokeinolain oli tarkoitus tulla voimaan vasta parin vuoden kuluttua eduskunnan hyväksymisestä. Ilman pikaista muutosta syntyisi välitila, jonka aikana tuomioistuimilla olisi ollut perustuslaillinen velvollisuus tutkia kotietsintöjen laillisuutta, mutta ei minkäänlaista lainsäädäntöä käsittelyn pohjaksi.
18. Vanhaan pakkokeinolakiin lisättiin säännös ”kotietsinnän” jälkikontrollista. Vaikka kuinka pidettiin kiirettä, ehti väliin tulla joukko langettavia ratkaisuja EIT:stä jälkikontrollin puuttumisen perusteella.
19. Kuten totesin vanhassa laissa ”kotietsintä” koski kaikkiin paikkoihin tehtyjä etsintöjä. Näyttää ilmeiseltä, että lainvalmistelijat eivät muistaneet pilkkoneensa vanhan ”kotietsinnän” kolmeen osaan uudessa laissa ja he tulivat ympänneeksi myös uuteen lakiin säännöksen ”kotietsinnän” jälkikontrollista, joka ei siis uuden lain terminologiassa koskenutkaan kuin kotirauhan piiriin ulottuvia etsintöjä (yleinen kotietsintä) ja takavarikkokiellon alaiseen aineistoon mahdollisesti ulottuvia etsintöjä (erityinen kotietsintä). Paikanetsinnät jäivät sääntelyn ulkopuolelle.
20. Miksi asiaa ei havaittu? Ratkaisevaa lienee se, että siinä vaiheessa kun perustuslakivaliokunta antoi lausuntonsa lakivaliokunnalle, eivät lakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat koskaan nähneet niitä pykäliä, jotka oikeusministeriössä oli valmisteltu etsintöjen jälkikontrollin toteuttamiseksi. Ministeriössä valmisteltiin viime hetkillä ennen valtiopäivien päättymistä pykälät ja valiokunta liitti ne mietintöönsä varaamatta ajan puutteen takia asiantuntijoille tilaisuutta kommentoida uusia pykäliä. Toisaalta, kun itsekin olin lakivaliokunnan kuulema asiantuntija, ei ole mitenkään sanottu, että asiaan olisi osattu kiinnittää huomiota. Kotietsinnällä oli tuohon aikaan vakiintunut sisältönsä ja olisi edellytetty melkoista nokkeluutta sen tajuamiseen, että uudessa laissa kotietsinnäksi ei enää kutsutakaan kaikkia etsintöjä ja sen vuoksi ilmausta olisi tullut muuttaa, jotta myös toimistoissa tehtäviin etsintöihin liittyisi jälkikontrolli.
21.Korkeimman oikeuden ratkaisu on siis oikeusohjeensa osalta helposti hyväksyttävä ja se muuttaa selvästi oikeustilaa välittömin vaikutuksin. Se, mikä on yllättävää, on korkeimman oikeuden valmius astua reilu askel lainsäätäjän tontille ja antaa tuoreelle lainsäännökselle selvästi sanamuodon vastainen laajentava tulkinta. Toisena vaihtoehtona olisi ollut asian toteaminen annettavassa ratkaisussa ja sen perusteella tehty esitys (Laki korkeimmasta oikeudesta 4,2 §) valtioneuvostolle lain muuttamiseksi vastaamaan Suomen ihmisoikeusvelvoitteita ja ehkä myös kansallisia perusoikeuksiamme. Huomionarvoista on se, että korkein oikeus mainitsee Finlex-selosteessa sovellettuna lainkohtana EIS 8 artiklan mutta ei vastaavaa Suomen Perustuslain säännöstä.
Mika Ilveskero nimitetään KKO:n jäseneksi
1. Kerroin blogijutussa reilu kuukausi sitten, tarkemmin sanottuna 20.4.2015 (numero 36), ketkä lakimiehet olivat hakeneet korkeimman oikeuden (KKO) jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Se täytetään 1. syyskuuta lukien, jolloin oikeusneuvos Jorma Rudanko jää eläkkeelle. Hakuaika virkaan päättyi 18.4.
Blogikirjoitus 36/29.4.2017 "Liikejuristista KKO:n oikeusneuvos"?
2. Viranhakijoiden kokemustaustat olivat tälläkin kerralla hyvin erilaisia ja hakijat ovat asiantuntijoita omalla oikeudenalallaan. Tämä on hyvä asia, sillä KKO.een, samoin kuin korkeimpaan hallinto-oikeudeen (KHO) on tärkeätä saada mahdollisimman monipuolisen taustan ja kokemuksen omaavia tuomareita. Ylimpien tuomioistuinten tuomareiden tulee tuomioistuinlain 10 luvun 2 §:n mukaan olla eteviä laintuntijoita.
3. Minua henkilökohtaisesti virkaa hakeneiden lista ei tällä kertaa erityisemmin säväyttänyt, kun sain sen KKO:n kansliasta. Aikaisemmin hakijoiden joukossa on usein ollut enemmän todella taitavia ja päteviä lakimiehiä ja -naisia. Tämä on toki aina enemmän tai vähemmän makuasia; kauneus lienee tässäkin asiassa katsojan silmässä. Olen kommentoinut blogissani KKO:n jäsenten rekrytointia vuoden 2008 loppupuoliskolta lähtien.
4. Kerrataanpa lyhyesti, ketkä kaikki 15 juristia hakivat tällä kertaa oikeusneuvoksen virkaa. Heistä kolme on hovioikeustuomaria (Ari Kyllönen, Aki Rasilainen ja Antti Vaittinen), yksi käräjätuomari (Satu Saarensola), yksi markkinaoikeustuomari (Jussi Karttunen), yksi lainsäädäntöneuvos (Jakko Rautio, joka toimii tällä hetkellä ma. hovoikeudenneuvoksena), kaksi professoria (Jaana Norio-Timonen ja Tuomas Ojanen), yksi Euroopan kemikaaliviraston (ECHA) valituslautakunnan jäsen (Sari Haukka), yksi Euroopan parlamentin oikeudellisen osaston jäsen (Iiro Liukkonen), kaksi esittelijäneuvosta (OKa-viraston Petri Matikainen ja KKO:n Juha Mäkelä), yksi työneuvoston sihteeri (Jaana Paanetoja), yksi Kuluttajaliiton johtava lakimies (Tuula Saario) ja yksi asianajaja (Mika Ilveskero). Lähes kaikki hakijat ovat olleet eri tehtävissä; esimerkiksi Jaana Paanetoja on toiminut työoikeuden professorina, Iiro Liukkonen lainsäädäntöneuvoksena, Satu Saarensola työtuomioistuimen jäsenenä jne.
5. Hakijoista naisia on viisi ja miehiä kymmenen. Peräti kahdeksan on koulutukseltaan oikeustieteen tohtoreita, nimittäin Rasilainen, Saarensola, Rautio, Norio-Timonen, Ojanen, Liukkonen, Mäkelä ja Paanetoja. Oikeustieteen lisensiaatteja joukossa on kaksi, Haukka ja Martikainen.
6. KKO kutsui haastatteluun viisi hakijaa eli Mika Ilveskeron, Iiro Liukkosen, Jaana Norio-Timosen, Tuomas Ojasen ja Jaana Paanetojan. Sitä, millä perusteella haastateltavat on valittu, ei KKO:n virkaesityksessä mainita. Muista viranhakijoista KKO on haastatellut edellisten virantäyttöjen yhteydessä esittelijäneuvos Juha Mäkelää, joka on KKO:ssa monta vuotta esittelijänä toimittuaan tuttu mies muutenkin. Haastattelut suoritettiin 9. ja 11.5. Pian tämän jälkeen professori Tuomas Ojanen peruutti hakemuksensa.
7. Kuten olen aikaisempien virantäyttöjen yhteydessä kertonut, KKO:n jäsenistössä voidaan erottaa eri kiintiöitä sen mukaan, missä tehtävissä tai oikeudenalalla oikeusneuvokset ovat ennen nimittämistään toimineet. KKO:n nykyisistä jäsenistä noin puolet eli kymmenkunta jäsentä on toiminut pääosin erilaisissa tuomarin viroissa, lähinnä hovioikeuden tai käräjäoikeuden tuomareina.Lisäksi jäsenkunnassa on tällä hetkellä asianajaja-, syyttäjä-, lainvalmistelu- tai yliopistotauistaisia jäseniä. Aikaisemmin ja vielä 70- ja 80 -luvuillakin jäsenistä noin neljäs- tai jopa kolmasosa nimitettiin KKO:n omasta esittelijäkunnasta, mutta nykyisin siitä on päästy lähes kokonaan eroon. Kolmannes jäsenistä on naisia; ensimmäinen nainen (Maarit Saarni-Rytkölä) nimitettiin KKO:n jäseneksi vasta vuonna 1970.
8. KKO:n nykyisistä jäsenistä kaksi (Pekka Koponen ja Päivi Hirvelä) on toiminut syyttäjän viroissa, lähinnä valtionsyyttäjänä. Tuomioistuiomen nykyisestä jäsenkunnasta vain kaksi on toiminut aiemmin asianajajana (Timo Esko ja Ari Kantor). Aikaisemmin KKO:n jäsenistösssä saattoi olla samalla kertaa kolme tai jopa neljä entistä asianajajaa, muttei yhtään entistä syyttäjää. Seinäjoeltä kotoisin oleva Eero Takala oli ensimmäinen asianajaja, joka nimitettiin 1975 KKO:n jäseneksi. Muita entisiä advokaatteja KKO:n jäsenkunnassa ovat olleet Erkki-Juhani Taipale, Mikko Tulokas, Pertti Välimäki, Timo Esko ja Ari Kantor. Kaikki "asianajajaneuvokset" ovat olleet siviilioikeuteen erikoistuneita lakimiehiä ja samalla myös ahkeria välimiehiä. Vaikka erityisestä välimieskiintiötä ei virallisesti ole ollut oikein sopivaa puhua, on tunnettu tosiasia, että KKO:n jäsenkunnasta noin neljäsosalla on aina ollut välimiestehtäviä. Rikosoikeuteen perehtyneitä asianajajia KKO ei ole halunnut jäsenkuntaansa. Myös rikosoikeuden professorit ovat loistaneet KKO:n jäsenistössä poissaolollaan; Olavi Heinonen nimitettiin 1970 oikeusneuvokseksi apulaisprofessorin virasta. Ruotsin korkeimman oikeuden jäseneksi valittiin äskettäin rikosoikeuden professori Petter Asp (46).
9. Korkein oikeus käsitteli uuden oikeusneuvoksen rekrytointia täysistunnossaan (plenumissa) 31.5., jolloin se teki myös tasavallan presidentille osoitetun virkaesityksen. Esitys on 12 sivun mittainen ja siinä käsitellään ensin tietoja kaikista viranhakijoista (s. 2-6); kolmen hovioikeudenneuvoksen ja kahden muun hakijan (Juha Mäkelän ja Satu Saarensolan) tiedot on käsitelty samoissa kappaleissa. Esityksessä mainitaan OTT- ja OTL - tutkinnot, mutta ei sitä, miltä oikeudenalalta tohtorin tutkinnon suorittaneet ovat väitelleet, väitöskirjan nimistä puhumattakaan.
10. Siitä, ketkä hakijoista ovat toimineet välimiehenä, KKO:n virkaesitys totuttuun tapaan vaikenee tyystin. Tämäkin seikka vaikuttaa toki asiaan, vaikka KKO haluaa vaieta asiasta. On selvää, että erityisesti ne KKO:n jäsenet, jotka ovat toimineet usein välimiehenä, antavat rekrytoinnissa helposti etusijan hakijoille, joilla on vastaavanlaista kokemusta. Edellä kerrotuista hakijoista ainakin "pitkään ja menestyksekkäästi" (luonnehdinta KKO:n virkaesityksessä) asianajajana toimineella Mika Ilveskerolla on mitä ilmeisemmin kokemusta välimiesmenettelyn saralta, ei ainoastaan välimiehenä vaan myös menettelyyn osallistuvien yritysten ja yhtiöiden asiamiehenä.
11.Osa mainituista tiedoista on sellaisia, jotka herättävät kummastusta ja jopa hieman hymyilyä. Esimerkiksi Mika Ilveskeron esittelyn kohdalla mainitaan (s. 3), että hän toiminut "lakimiesuransa alkuvaiheessa" (Helsingin) raastuvanoikeuden oikeusneuvosmiehenä. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole ollut vakinainen tuomarinvirka, vaan ilmeisesti melko lyhyt sijaisuus, joka on liittynyt Ilveskeron raastuvanoikeudessa suorittamaan tuomioistuinharjoitteluun. Myöhemmin Ilveskeroa "hehkutetaan" mm. siitä, että hän on toiminut julkisesti noteerattujen osakeyhtiöiden yhtiökokousten puheenjohtajana (s.10). Toki tuollainen tehtävä on "hieno homma", mutta minusta on silti hieman kyseenalaista, onko se kuitenkaan erityismainnan arvoinen meriitti KKO:n jäsenen rekrytoinnin yhteydessä. Huumorimielessä voitaisiin todeta, ettei Ilveskeroa ole esitetty KKO:n viisijäsenisen jaoston tai vastaavan kokoonpanon puheenjohtajaksi, jossa yhtiökokouksen puheenjohtamisesta hankitulla kokemuksella saattaisi kenties olla jonkinlaista merkitystä, vaan aivan tavalliseksi KKO:n rivijäseneksi.
12. Sitä, millaista kokemusta, koulutusta, tehtävää tai oikeudenalalaa korkein oikeus kulloinkin jäsentensä virkaesityksessä preferoi, on usein vaikea etukäteen arvata. Yllätykset ovat mahdollisia ja niitä on aika usein käytänössä myös tapahtunut. Reilu ja läpinäkyvä rekrytointitapa edellyttäisi, että KKO antaisi jo hakuilmoituksessa vinkkejä siitä, millaisen taustan ja kokemuksen omaaville lakimiehille se haluaisi kulloinkin antaa valinnassa etusijan. Tämä tapa ei rajoittaisi tasavallan presidentin nimitysvaltaa, sillä hän voisi toki nimittää KKO:n jäsenen virkaan myös erityyppisen hakijan ja poiketa KKO:n tekemästä virkaesityksestä. Siis hiemaan samaan tapaan kuin presidentti Sauli Niinistö teki äsken uuden oikeuskanslerin nimittämisen yhteydessä. Ko. rekrytointitavasta käytetään nimitystä kiintiömalli, jonka käyttöön ottamista tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea suositteli 2003 mietinnössään lähinnä käräjä- ja hovioikeustuomareiden nimitysasioissa (KM 2003:3 s. 374).
13. Edellisessä nimityskerralla KKO:n jäseneksi nimitettiin virkaesityksen mukaisesti kaksi tuomaria, joista toinen siirtyi ylimpään oikeuteen hovoikeudesta ja toinen käräjäoikeudesta. Tätä taustaa vasten ainakin minusta oli nyt jokseenkin selvää, että tällä keraalla KKO ei tulisi esittämään jäsenekseen tuomaritaustaista henkilöä. Kysymyksen ei tulisi myökään naispuolinen hakija, sillä edellisellä kerralla kumpikin virkaan nimitetyt olivat naisia. Kun KKO:ssa on nyt vain kaksi asianajajaa, eli presidentti Timo Esko ja oikeusneuvos Ari Kantor, pidin blogijutussani 20.4. selvänä, että nyt olisi asianajajan vuoro tulla virkaan nimitetyksi.
14. Näin ollen minusta olisi ollut sekä viranhakua harkitsevien juristien että yleensä nimityskäytännön läpinäkyvyyden kannalta reilua ja oikeudenmukaista, että KKO olisi hakuilmoituksessa maininnut, että viranhakijoiksi toivotaan tällä kertaa ensisijaisesti päteviä asianajajia. Jos näin olisi tehty, olen varma, että hakijoiksi olisi saatu useita päteviä asianajajia sekä siivili- että rikosoikeuden alalta. Vastaavasti hakijoiksi ei olisi "houkuteltu" tavallaan turhaan niin paljon tuomareita, hallintojuristeja, professoreja tai muiden oikeudenalojen erityisosaajia kuten nyt tapahtui.
15. Mutta mitä tapahtui? Viranhakuilmoitus oli totuttuun tapaan avoin, eli siinä ei sanallakaan mainittu, millaisen taustan omaavia hakijoita toivottiin ensi sijassa hakijoiksi. Mitä tästä seurasi? Se, että 15 hakijasta vain yksi oli asianajaja, sillä hakijoista - viimeisimpänä muuten - hakemuksensa KKO:lle toimitti asianajaja Mika Ilveskero.
16. Tästä huolimatta KKO piti päänsä, sillä se esitti plenumissa 31.5. juuri "tuo yksi" eli tasavallan presidentille, että jäsenen virkaan nimitettäisiin asianajaja Ilveskero. Muut hakjat olivat siten olleet liikkellä itse asiassa turhaan, koska KKO oli ilmeisesti päättänyt jo etukäteen nimittää tällä kierroksella uudeksi jäsenekssi asianajajan. Sitä, olisiko paikka tavallaan jo etukäteen ollut pedattu nimenomaan Ilveskerolle, emme saa tietää, mutta erilaisia arveluja ja spekulaatioita asiasta voidaan toki esittää. Ns. vinkkausmenettely eli käytännössä kutsumenettely, jolloin KKO:sta otetaan yhteyttä sellaiseen lakimieheen, jota pidetään sopivana ja pätevänä, ei ole mitenkään harvinainen ilmiö. Itse asiasssa luulisin, että kaikki KKO.een nimitetyt asianajat ovat tulleet tällä tavalla ("köökin kautta") KKO:n jäseniksi.
17. Mika Ilveskero on varmaan täysin pätevä oikeusneuvoksen virkaan; selvää on, ettei KKO halua ehdoin tahdoin nimittää jäsenkuntaansa huonoja lakimiehiä. Virkaesityksensä loppupuolella KKO viittaa siihen, että Ilveskero on myös sopiva jäsenen virkaan, koska hänellä on "sellaiset henkilökohtaiset ominaisuudet, joita KKO:n jäsenen viran menestyksellinen hoitaminen edelllyttää" (s. 11). Tuo on toki ilman eri mainintaakin itsestään selvä asia.
18, Minkäänlaista todellista vertailua KKO ei näytä esityksessään tehneen, ei edes niiden hakijoiden kesken, jotka ovat käyneet KKO:n jäsenten haastattelussa. KKO.n perustelut, joilla se on päätynyt Ilveskeron esittämiseen, vaikuttavat koko lailla näennäisiltä fasadiperusteluilta (s. 10-11, kohdat 20-22). Esityksessä todetaan ensin, että edellisellä nimityskerralla valituiksi tulleilla (Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand) tulleilla on ollut monipuolinen tuomioistuinura. Sitten hieman ikään kuin töksäyttäen ja yks kaks lausutaan, että "korkeimman oikeuden arvioin mukaan lisäasiantuntemusta tarvitaan sekä yhtiö- että maksukyvyttömyysoikeuden osalta" ja että KKO:een on tarpeen saada "vankkaa ja ajantasaista tietämystä yritysten oikeudellsista ongelmista sekä oikeudenhoidosta myös asianosaisten näkökulmasta arvioituna".
19. Tämän jälkeen, ikään kuin sattumalta ("kappas vain"), esityksessä todetaan, että tässähän meillä on tämä Mika Ilveskero, jonka "erityisalaan kuuluvat juuri yhtiö- ja muu yhteisöoikeus sekö maksukyvyttömyysoikeus". Esityksessä kerrotaan, että Ilveskero on toiminut pörssiyhtiöiden yhtiökokousten puheenjohtajana ja laajoissa yrityssaneerausmenettelyissä selvittäjänä. Hänellä on esityksen mukaan vahvaa asiantuntemusta myös kirjanpidosta ja tilintarkastukssta, joihin kuuluvia asioita hän on vuosien ajan käsitellyt mm. tilintarkastuslautakunnassa. Tämän jälkeen KKO kehuu Ilveskeron taitavuutta ja neuvottelutaitoa vaikeissa oikeudellisissa kysymyksissä. Esityksesä viitataan myös Ilveskeron järjestötoimintaan ja hänen kiinnostukseensa "oikeudenhoidon yleisiiin kysymyksiin". Ilveskerolla sanotaan olevan sellaista "käytännön yritystoimintaan ja asianajoon liittyvää osaamista ja tietoa, joka on erityisen hyödyllistä korkeimman oikeuden tehtävän kannalta". Tällä perustella päädytään siihen johtopäätökseen, että Ilveskero on viranhakijoista vahvin. Suomeksi sanottuna tämä kaikki tarkoittaa sitä, että KKO on halunnut saada jäsenistöönsä liikejuristin ja sellainen on hakijoista vain ja ainoastaan - Mika Ilveskero.
20. Minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että KKO on ensin päättänyt esittää virkaan Mika Ilveskeroa ja laatinut vasta tämän jälkeen valinnalle sopivat perustelut. Yhdenkään kilpahakijan ansioita ja "vahvuutta" ei punnittu ja verrattu Ilveskeron vahvuuksiin ja erityisosaamiseen. KKO:n toteamus, jonka mukaan sen jäsenkuntaan halutaan juuri nyt yhtiö- ja maksukyvyttömyysoikeuden erityisosaamista - siis liikejuridikkaan osaamista -vaikuttaa minusta keinotekoiselta perustelulta; näin on lausuttu lähinnä vain siksi, että Mika Ilveskerolla on tuollaista osaamista ja kokemusta. KKO:n jäsenistöön haluttiin ilmeisesti saada Ilveskeron vallinnalla myös lisää välimieskokemusta.
21. Jos viranhaku olisi suunnattu ensi sijassa asianajajille tai yleensä yhtiö- taikka maksukyvyttömyysoikeuteen perehtyneille lakimiehille, lienee selvää, että Mika Ilveskero olisi saanuit useita sanotunlaista kokemusta ja pätevyyttä omaavia kilpahakijoita. Silloin virantäyttömenettely olisi ollut läpinäkyvä, reilu, oikeudenmukainen ja luottamusta herättävä. Nyt jäseneksi haluttiin asianajaja, mutta sitä ei kerrottu etukäteen, eikä hakijoilta edellytettävästä erityisosaamisesta mainittu hakuilmoituksessa mitään. Tämän takia saatiin vain yksi hakemus sellaiselta lakimieheltä, jota KKO todellisuudessa etsi ja oli jo etukäteen päättänyt saada jäsenistöönsä. Täyttääkö tällainen salaperäinen, sisäänlämpiävä ("sisäsiittoinen") ja puolihämärä rekrytointitapa läpinäkyvyyden, reiluuden ja uskottavuuden vaatimukset, joita tuomareiden ja erityisesti ylimmän tuomioistuimen tuomareiden nimitysmenettely välttämättä edellyttäisi? Ei tietenkään.
22. Mika Ilveskeron halukkuuteen päästä KKO:n jäseneksi on varmaankin ollut myös henkilökohtaisia syitä, kuten olen blogikirjoituksessani 20.4.2017 (kohdat 21-23) kertonut. Myös hänen appensa Erkki-Juhani Taipale on toiminut asianajajana. Myös Taipale on ollut usein välimiehenä. Taipale ja Ilveskero ovat molemmat olleet Suomen Asianajajaliiton puheenjohtajana, Taipale 1980-88 ja Ilveskero 2010-2013. Lisäksi Erklki-Juhani Taipale on toiminut KKO:n jäsenenä (1988-2005), johon hänet nimitettiin, kuten nyt Ilveskero, asianajajan tehtävästä. Taipale toimi myös oikeusneuvoksena ollessaan ahkerasti välimiehenä, ja tätä käytäntöä aikoo ilmeisesti jatkaa myös Ilveskero; eihän hänen olisi muuten taloudellisesti kannattanut hakea KKO:n jäseneksi. Erkki-Juhani Taipale oli 51-vuotias saadessaan nimitykseen KKO:een. Ja kuinka ollakaan, Mika Ilveskero on nyt samanikäinen. Mutta tämä kaikki on tietenkin vain sattumaa!
23. KKO:n ja KHO:n jäsenten nimitysmenettelyssä on yksi puute, minusta jopa aika paha epäkohta. Tuomarinvalintalautakunta ei nimittäin osallistu lainkaan ylimpien tuomioistuinten jäsenten nimitysmenettelyyn. Alempien tuomioistuinten (käräjäoikeudet, hovioikeudet ja hallinto-oikeudet) tuomareiden osalta tuomarinvalintalautakunta, jonka kokoonpanoon kuuluu tuomarijäsenten lisäksi myös yksi asianajaja, yksi syyttäjä ja yksi oikeustieteellistä tutkimusta ja opetusta edustava jäsen, valmistelee nimitysasian ja tekee tasavallan presidentille perustellun esityksen virkaan nimittämisestä. KKO:n ja KHO:n tuomareiden nimityksiä ei sen sijaan käsitellä tuomarinvalintalautakunnassa, vaan ylimmät tuomioistuimet tekevät itse oman jäsenen virkaa koskevan esityksen.
24. Tuomarinvalintalautakunta voi tosin lain mukaan antaa lausunnon KKO:n tai KHO:n jäsenen nimittämistä koskevassa asiassa, jos ao. tuomioistuin sitä pyytää. Tuomarinvalintalautakunta on perustettu vuonna 2000, mutta KKO tai KHO ei ole vielä kertaakaan pyytänyt lautakunnalta mainittua lausuntoa. Miksiköhän?
25. Ruotsissa, jossa tuomarinvalintalautakuntaa vastaava elin (domarnämnden) ei aikaisemmin osallistunut ylimpien tuomioistuinten tuomareiden nimitysmenettelyyn, on lakia muutama vuosi sitten muutettu siten, että tuomarilautakunta tekee nykyisin virkaesityksen myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tuomareiden virkaan nimittämisestä. Tätä merkittävää muutosta ei ole Suomessa havaittu tai noteerattu millään tavalla; naapurimaan muutoksesta on oltu meillä hissukseen. Suomessa olisi ollut vuonna 2016 säädetyn tuomioistuinlain valmistelun ja säätämisen yhteydessä erinomainen tilaisuus laajentaa tuomarinvalintakunnan toimivaltaa samalla tavalla kuin Ruotsissa on tehty, mutta lakia valmisteltaessa ja lakiesitystä eduskunnassa käsiteltäessä tästä mahdollisuudesta ei ole mainittu sanallakaan. Pidän tätä kyllä aika pahana puutteena ja vahinkona.
26. On toki hyvä asia, että KKO:n, samoin kuin KHO:n, on valittu ja valitaan edelleen jäseniä tuomioistuinlaitoksen ohella myös oikeudenhoidon muilta sektoreilta (esim. syyttäjistöstä ja asianajajakunnasta) ja muista lakimiesammateista (esim. lainvalmistelijoista ja professorikunnasta). Mutta tämä ei tietenkään vielä riitä, vaan lainsäätäjän ja ylimpien tuomioistuimien osaltaan tulisi pitää huolta myös siitä, että näistä ammateista saataisiin oikeusneuvosten virkoihin runsaasti päteviä ja vartenotettavia hakijoita.
27. Tähän tavoitteeseen voitaisiin päästä kahdella tavalla. Ensiksi myös KKO:n ja KHO:n tuomareita koskeva virkaesitysoikeus olisi annettava ylimpien oikeuksien sijasta tuomarinvalintalautakunnalle. Toiseksi käyttöön olisi otettava tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean vuonna 2003 suosittelemaan ns. kiintiömalliin perustuva kohde- tai täsmähakumenettely, jossa rekrytointi ja viranhaku suunnattaisiin ensi sijassa tietyn taustan, kokemuksen tai erityisosaamisen omaaville lakimiehille.
